In English

SUOMEN SENAATILLE

Toisena Suomen hallituksen sopimuksentekoon Saksan kanssa valtuuttamana edustajana saan kunnioittavimmin asiain kulusta antaa seuraavan selostuksen.

Yleiseltä kannalta huomautan ensiksi, että suomalaisten neuvottelijain asema monessa suhteessa oli poikkeuksellisten olojen johdosta erikoislaatuinen ja vaikea. Heillä ei ollut tilaisuutta ylläpitää säännöllistä yhteyttä hallituksensa kanssa ja saada siltä tarpeellisia ohjeita. Päinvastoin kaikki kirje- ja sähkösanomavaihto hallituksen ja edustajien kesken oli ylenmäärin vaikeata ja jos sitä olisi yritetty laajassa määrin käyttää, olisi se mitä tuntuvimmin hidastuttanut sopimusneuvotteluja ja samalla vaikeuttanut edempänä mainittavien tärkeitten etujen valvomista. Suomalaisilla neuvottelijoilla ei myöskään ollut käytettävänään aineistoa eikä asiantuntijain apua ja neuvoja likimainkaan siinä määrässä kuin olisi ollut suotavaa, jotavastoin saksalaiset neuvottelijat kaikissa näissä suhteissa tietysti olivat mitä edullisimmassa asemassa.

Sanomattakin lienee selvää, että saksalaiset muutenkin olivat verrattomasti vahvemmassa asemassa kuin toinen sopimuspuoli, jonka elinedut, kuten saksalaiselta taholta kylläkin huomautettiin, niin suuresti riippuivat siitä, että ilman viivytystä laskettiin pohja ja perustus säännöllisille ja pysyväisille suhteille Suomen ja Saksan valtakunnan välillä. Sellaisina kysymyksinä, joitten järjestely suuresti riippui muodollisen rauhansopimuksen aikaansaamisesta, mainittakoon seuraavat: a) säännönmukaisten diplomaattisten ja konsulisuhteitten perustaminen; b) Saksan sotilaallinen avustus, sen muodot ja sen tehokkuus; c) kysymys Saksasta saatavista elin-, y.m. tarpeista; d) Suomen kansalaisten kohtelu Saksassa.

Ennen kaikkea varmuus siitä, että Etelä-Suomi, koko sen viljelys ja sivistyselämä oli äärimmäisessä hädässä ja vaarassa sekä toiselta puolen tietoisuus siitä, että rauhansopimuksen (ja siihen liittyvän väliaikaisen kauppasopimuksen) päätäntöön saattaminen oli Saksan aseellisen avustuksen edellytyksenä, toimimaan mahdollisimman joutuisasti, vieläpä tekemään eräitä myönnytyksiä, joita ei olisi katsottu mahdollisiksi, ellei pakkotilaa olisi ollut.

Uusimmissa valtiosopimuksissaan, erityisesti myöskin viimeaikaisissa rauhansopimuksissaan, Saksan hallitus, kuten helposti voidaan todeta, on pyrkinyt sovelluttamaan eräitä yhdenmukaisia periaatteita, joista se ei kernaasti suostu poikkeuksia tekemään. Silloin on vastapuolen useinkin vaikeata saavuttaa omille näkökohdilleen tarkoitettua huomiota.

Suomen ja Saksan välisen rauhansopimuksen käsittelyt alkoivat helmikuun 28 päivänä ulkoasiain virastossa. Puheenjohtajana toimi alavaltiosihteeri von Stumm. Muut Saksan puolelta valtuutetut olivat lähettiläs vapaaherra von Brück, salainen hallitusneuvos (Geheimer Oberregierungsrat) von Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny ja lähetystöneuvos Trautmann sihteerinä toimi varakonsuli Windel. Suomalaisten edustajain sihteerinä toimi lakitiedetten kandidaatti vapaaherra E.F. Wrede. Sopimus allekirjoitettiin maaliskuun 7 päivänä.

Käsittelyjen yksityiskohdista ansainnevat seuraavat erikoista huomiota.

Suomalaiselta puolelta ehdotettiin I art:n 2 momentille seuraavaa sanamuotoa: "Deutschland wird dafür eintreten, dass die Selbständigkeit und Unabhängigkeit Finnlands gesichert und befestigt wird". Ehdostusta perusteltiin sillä, että useimmat vallat jo ovat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden, minkä vuoksi ei olisi erikoisen tärkeätä, että Saksa ottaa huolehtiakseen yleisen tunnustuksen saavuttamisesta; sitävastoin saattaisi vakuutus Suomen itsenäisyyden turvaamisesta ja lujittamisesta olla suuriarvoinen. Saksalaisten puolelta vastattiin, että mainitunlainen vakuutus olisi liian epämääräinen; jos jonkinlainen liitto-, tai takuussuhde Suomen ja Saksan välillä tulisi perustettavaksi, olisi se aikaansaatava erityisellä poliittisella sopimuksella, mutta rauhansopimukseen se ei soveltuisi sisällytettäväksi. Myöskin huomautettiin, että yleinen kansainvälinen tunnustus yhä vieläkin on Suomelle tärkeä asia.

Näin ollen ehdottivat Suomen edustajat, että toinen momentti tai ainakin sen jälkimäinen osa jätettäisiin rauhansopimuksesta kokonaan pois. Asiata harkittuaan saksalaiset ilmoittivat kuitenkin haluavansa pysyttää sen muuttamattomana, perustellen tätä sillä, että Saksa on ollut ja edelleen on valmis edistämään ja lujittamaan Suomen itsenäisyyttä, minkä vuoksi voidaan katsoa kohtuulliseksi vastasuoritukseksi, että Suomi puolestaan suostuu sellaiseen sitoumukseen, joka tässä momentissa mainitaan, varsinkin kun siitä ei voi Suomelle koitua mitään haittaa. Tässä yhteydessä oli myöskin esillä kysymys siitä, että puheenalainen säännös välillisesti saattaa turvata Suomen alueellisen loukkaamattomuuden. Tähän nähden suomalaiset neuvottelijat, joskin epäröiden, katsoivat voivansa hyväksyä tämän kohdan muuttamattomana. Tähän vaikutti erityisesti sekin tosiseikka, että Ruotsi ja Norja 1855 vuoden n.s. marraskuunsopimuksessa länsivalloille antoivat tähän verrattavan sitoumuksen, luvatessaan olla Venäjälle luovuttamatta mitään alueensa osaa. Tätä sitoumusta ei milloinkaan ole katsottu mainittujen valtioitten suvereenisten oikeuksien kanssa ristiriitaiseksi.

Toiseen lukuun nähden on huomattava, että siinä puhutaan ainoastaan sotakustannuksista sekä n.s. sotavahingoista, jotavastoin viidennessä luvussa on kysymys n.s. siviilivahingoista.

Kuudenteen art:iin nähden huomautettiin suomalaiselta puolelta, että sen säännökset oikeastaan ovat itsestään selviä ja senvuoksi jotenkin tarpeettomia. Saksalaiset neuvottelijat pitivät kuitenkin sen pysyttämistä suotavana, huomauttaen erityisesti, että toinen momentti on paikallaan, kun otetaan huomioon esim. 1908 vuoden Itämerensopimus.

Neljännen luvun, joka koskee yksityisoikeuksien entiselleen palauttamista ja perustuu ajan- ja oikeudenmukaisiin periaatteisiin, suomalaiset neuvottelijat katsoivat voivansa hyväksyä. Käytännöllisistä syistä ehdotettiin kuitenkin, että 8 art:n 3 §.ssä olevat 6 ja 7 kuukauden määräajat sopivimmin olisivat lyhennettävät 3 ja 4 kuukaudeksi, samoin 9 art:ssa oleva määräaika 3 kuukaudeksi. Nämät muutosehdotukset hyväksyttiin. - Täysin havaiten 13 art:ssa lausutun periaatteen laajakantoisuuden, se kun edellyttää, että eräänlaiset saavutetut oikeudetkin joutuvat väistymään entiseen voimaansa palautettavien yksityisoikeuksien tieltä, suomalaiset neuvottelijat myönsivät sen oikeuden- ja tarkoituksenmukaisuuden, varsinkin kun saksalaisten Suomessa olevaan omaisuuteen kohdistuneet pakkotoimenpiteet ovat perustuneet venäläisiin sotalakeihin.

Viidettätoista art:ia tarkastettaessa huomautettiin suomalaiselta taholta mitä vakavimmin sitä, että ne vahingonteot, jotka sodan aikana ovat Saksan alamaisia ja heidän omaisuuttaan kohdanneet (n.s. siviilivahingot), ovat yleensä olleet Venäjän valtioelimistä ja alamaisista lähtöisin; sellaisissa tapauksissa ei Suomen valtiovallalta olisi korvausta vaadittava. Saksalaiset arvelivat tämän erotuksen käytännössä olevan vaikeasti toteutettavissa ja pelkäsivät siitä voivan johtua, että jotkut sotalakien mukaisesti pakkotoimenpiteistä kärsineet saksalaiset jäisivät hyvitystä vaille. Tyydyttäväksi ei myöskään katsottu sitä suomalaiselta puolelta tehtyä ehdotusta, että kummassakin valtiossa toisen sopimuskumppanin alamaiset saisivat vahingonkorvausta samojen perusteitten mukaan kuin valtion omat alamaiset. Kun suomalaiset neuvottelijat yhä edelleen pitivät kohtuuttomana, että Suomi lopullisesti vastaisi Venäjän valtioelinten aiheuttamista vahingoista, hyväksyttiin vihdoin allekirjoittaneen ehdotuksesta liitepöytäkirjan 2 kohdassa mainittu järjestely, joka takaa Saksan kannatuksen Suomelle, kun sen hallitus esittää regressi- eli takaisinmaksuvaatimuksensa Venäjään nähden.

Väittelyn alaisina olivat myöskin kahdeksannen luvun määräykset vastustajan valtaan joutuneitten kauppalaivain ja lastien käsittelystä. Saksalaiset eivät suostuneet tekemään poikkeusta siitä yleisestä periaatteestaan, että merisotasaalis (priisi-)-tuomioistuimen menetetyksi tuomitsemat laivat ja lastit lopullisesti ja korvauksetta jäävät valtaajalle. Mitä sodan puhjetessa Suomen satamissa olleisiin saksalaisiin laivoihin tulee, katsoivat suomalaiset valtuutetut kohtuuttomaksi, että Suomen pitäisi ne palauttaa tai korvata, koska niitä kohdanneet toimenpiteet kaikki olivat venäläisten valtioelinten aiheuttamia eikä Suomen valtiovalta voinut näitten teoista vastata. Saksalaiset neuvottelijat eivät tahtoneet myöntää, että Suomi, sen erikoisaseman nojalla, jossa se ennen itsenäistymistään Venäjän yhteydestä oli, voisi kansainvälisellä tehokkuudella vaatia vapautusta puheenalaisesta velvollisuudesta. Pitkien keskustelujen jälkeen johduttiin siihen, että liitepöytäkirjan 4 kohtaan otettiin määräys, jonka mukaan Saksa ensinnä Venäjän hallitukselta vaatii laivain palauttamista tai korvaamista; ellei tätä tarkoitusta saavuteta vuoden kuluessa sopimuksen vahvistuksesta lukien, astuu Suomen maksuvelvollisuus voimaan.

Että Ahvenanmaan kysymystä koskeva säännös otettiin rauhansopimukseen, johtui lähinnä siitä, että samansisältöinen kohta, oli otettu myöskin saksalais-venäläiseen rauhansopimukseen. Suomen valtuutetut eivät tietysti jättäneet huomioon ottamatta, että Suomen vallan alaisen Ahvenanmaan vapauttaminen linnoittamiskiellosta eräissä suhteissa olisi Suomelle edullinen, mutta samalla oli selvää, että tuon muutenkin niin mutkikkaan ja riidanalaisen Ahvenanmaankysymyksen ratkaiseminen tähän suuntaan tuskin kuuluisi mahdollisuuksien piiriin, varsinkin kun Saksa on asettunut sille kannalle, että linnoituskielto periaatteellisesti on edelleen voimassa, ja että tämä periaate on oleva vastaisten järjestelyjen pohjana. Toiseksi on ilmeistä, että Ruotsi kaikissa oloissa tulisi tekemään voitavansa linnoituskiellon pysyttämiseksi sekä käsittäisi linnoitetun Ahvenanmaan, olipa se minkä vieraan valtion hallussa tahansa, ainaiseksi uhaksi itseänsä vastaan. Jos Suomi, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saisi linnoituskiellon poistetuksi, muodostuisi tästä Suomen ja Ruotsin välillä vakava riidanaihe, joka haitallisesti vaikuttaisi pohjois maiden poliittiisiin suhteisiin. - - Muuten katsottiin suomalaiselta taholta suotavaksi, että Suomen oikeus Ahvenanmaahan selvemmin julkilausuttaisiin, mutta kun saksalaiset vastasivat, että he muutenkin käsittävät tämän oikeuden aivan riidattomaksi eivätkä olleet halukkaat sanamuotoa muuttamaan, raukesi tämä ehdotus.

Rauhansopimusta koskevista käsittelyistä mainittakoon vielä, että Suomen edustajat tässäkin tilaisuudessa mitä vakavimmin esittivät, että se suomalainen valtio-omaisuus, erittäinkin Suomen Pankin varat, jotka sodan aikana olivat Saksassa takavarikkoon otetut, olisivat Suomelle palautettavat. Tätä kysymystä saksalaiset eivät millään ehdolla sanoneet voivansa ratkaista rauhansopimuksen yhteydessä, se kun oli riippuva useitten viranomaisten harkinnasta. Lisäksi huomautettiin, että ratkaisu osaksi riippuu siitä menettelystä, jota sodassa olevat vallat yleensä tulevat tässä kansainvälisessä kysymyksessä noudattamaan, jos kohta Suomella on mitä parhaat toiveet myönteisestä ratkaisusta.


Väliaikaista kauppa- ja merenkulkuvälikirjaa tarkoittavat keskustelut alkoivat helmikuun 23 päivänä; sopimus allekirjoitettiin samalla kertaa kuin rauhansopimus. Saksan puolelta ottivat käsittelyihin osaa todelliset salaneuvokset Johannes ja Goebel von Harrant, lähettiläs vapaaherra von Brück sekä lähetystöneuvos von Landmann. Suomalaisilla edustajilla, joitten sihteerinä toimi vapaaherra .F. Wrede, oli etu kaikissa näissä neuvotteluissa käyttää apunaan päätirehtööri B. Wuolteen asiantuntemusta.

Käsittelyjen kulusta mainittakoon seuraavat seikat.

Sopimuksen toisen artikkelin edellyttämä molemminpuolinen elinkeinovapaus sekä oikeus esteettömästi hankkia, omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta eivät tietysti voineet olla herättämättä arveluita suomalaisissa neuvottelijoissa, jotka kernaimmin olisivat nähneet näiden kysymysten tulevan esille vasta pysyväisen kauppasopimuksen yhteydessä. Ne syyt, joitten nojalla he kuitenkin katsoivat mahdolliseksi hyväksyä saksalaisen ehdotuksen, olivat pääasiallisesti seuraavat:

Suomen Elinkeinolaissa olevia määräyksiä, jotka tekevät ulkomaalaisten elinkeino-oikeuden hakemuksesta eikä yksinkertaisesta ilmoituksesta riippuvaksi, on ylimalkaan niin sovellutettu, että hakemus on lähinnä muodollista laatua ja hakemukseen on säännönmukaisesti suostuttu. Pääasiallisesti samaa periaatetta on myöskin sovellutettu, milloin ulkomaalainen helmikuun 25 päivänä 1851 annetun asetuksen mukaisesti hallitukselta pyytää lupaa kiinteistön hankkimiseen. Näin ollen tulisi tuskin varsin suuria eroavaisuuksia olemaan olemassa tähänastisen olotilan ja sopimusmääräysten aiheuttamien muutosten välillä. Lisäksi tulee se näkökohta, että kauppa- ja merenkulkuvälikirja on oleva väliaikainen sopimus ja että pysyväistä kauppasopimusta tehtäessä voidaan aikaansaada erinäisiä rajoituksia, jotka nyt, sopimuksenteon kiireellisyyteen ja merkitykseen nähden, olivat vaikeat saada hyväksytyiksi. Erinäisiä takeita voidaan tietysti myöskin saavuttaa sitä tietä, että eräitten elinkeinojen harjoittamiseen ja eräänlaisten kiinteistöjen hankkimiseen nähden säädetään yleisiä rajoituksia, s.o. sellaisia, jotka kohdistuvat maan omiinkin kansalaisiin, jolloin tietysti kaikki ulkomaalaisetkin joutuvat niitten alaisiksi.

Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin suomalaisten sopimuksentekijäin kantaan se seikka, että saksalaiset edustajat jyrkästi pysyivät siinä vaatimuksessa, että 2 art:n yleiset periaatteet olivat hyväksyttävät. Heidän yleinen lähtökohtansa oli se, että nykyaikainen kehitys kulkee kansainvälistä elinkeinovapautta - tämän sanan laajimmassa merkityksessä - kohti ja sangen laajalti jo on toteutettuna, sekä että ainakin siinä valtioryhmässä, johon Suomi ilmeisesti lähinnä haluaa liittyä, tämä periaate on saatettava voimaan. Koska itse sopimuksenteko ja kaikki siihen liittyvät edut olisivat joutuneet vaaraan, jos puheenalaisessa suhteessa olisi asetuttu kielteiselle kannalle, katsottiin myönnytys välttämättömäksi. - Kuinka jyrkästi saksalaiset puolsivat omaa kantaansa, käy ilmi siitäkin mitä edempänä esitetään sopimuksen vaikutuksesta yhtiölainsäädäntöömme.

Toisen artikkelin edellyttämää elinkeinovapautta katsottiin suomalaiselta puolelta välttämättömäksi niin rajoittaa, että rannikkolaivaliikenne (Küstenschiffahrt, cabotage) sisävesiliikenne siihen luettuna, edelleenkin pidätettäisiin suomalaisille laivoille. Saksalaisten suostumus tällaiseen rajoitukseen ei ollut helppo saavuttaa, Saksa kun useimpien Europan valtioitten kanssa on tälläkin alalla sopinut elinkeinovapaudesta, mutta keskustelujen tuloksena otettiin 12 art:a 3 momenttiin sellainen lisäys, joka vastaa suomalaiselta kannalta tehtyjä vaatimuksia. - Edelleen huomautettiin, että Suomen laki useissa tapauksissa tekee yhtiömiehyyden taikkapa jäsenyyden yhtiön johtokunassa riippuvaksi Suomen kansalaisuudesta sekä että tällaiset määräykset ainakin toistaiseksi olisivat jätettävät koskematta, kunnes lainsäätäjä ennättäisi perinpohjaisemmin harkita niitten soveltuvaisuutta tai soveltumattomuutta uusiin oloihin. Saksalaisten mielestä tämä lainsäädäntökanta on vanhentunut ja nykyaikaiseen kansainväliseen elinkeinovapauteen huonosti soveltuva sitäpaitsi voidaan mainitunlaisia säännöksiä helposti kiertää. Pitkällisten keskustelujen jälkeen sovittiin saksalaisten ehdotuksesta niin, että nootteja vaihtamalla oli todettava, että puheenalainen sopimusmääräys ei vielä aiheuta muutosta edellämainittuihin Suomessa voimassa oleviin lainsäännöksiin, mutta että Suomen hallitus on antava Eduskunnalle esityksen sellaisiksi säännöksiksi, jotka tässä suhteessa asettavat Saksan alamaiset samaan asemaan kuin maan omat kansalaiset. (Tässä kohdin ei noudateta vastavuoroisuutta, vaan suomalaiset saavuttavat mainitunlaisen aseman Saksassa heti kun kauppasopimus astuu voimaan).

Tästä asiasta vaihdetut nootit ovat päivätyt samana päivänä kuin itse sopimus, johon ne liittyvät.

Niihin ammatinharjoittajiin, joihin 2 art:n yleiset määräykset eivät sovellu, lisättiin suomalaisten edustajain vaatimuksesta rohdoskauppiaat.

Kolmanteen art:iin nähden on huomattava, että siinä puhutaan ainoastaan yhtiöitten, (Gesellschaften) - tämä sana käsitettynä niin laajassa merkityksessä, että myöskin osuuskunnat siihen sisältyvät - oikeuskelpoisuudesta, erityisestikin niitten oikeudenkäyntikelpoisuudesta, jotavastoin niitten toimivapaus riippuu asianomaisen maan lainsäädännöstä (sekä toisessa sijassa suosituimman valtion periaatteista). Saksalaisiinkin yhtiöihin nähden on siis jääpä edelleen voimaan se periaate, että Suomen lainsäädännöstä yksin riippuu, saavatko ne ja missä määrin hankkia kiinteistöjä ja harjoittaa elinkeinoja.

Kuudes ja seitsemäs artikkeli sisältävät määräyksiä, jotka pääasiallisesti yhdenmukaisina tavataan useissa uudenaikaisissa sopimuksissa. Kuudennen artikkelin 2 ja 3 kohdat määräykset johtuvat, kuten jokainen näihin kysymyksiin edes jonkun verran perehtynyt helposti käsittää, siitä, että Luxemburgin suurherttuakunta kuuluu Saksan tulliyhteyteen, että Itävalta-Unkarin kanssa ajatellaan tulliliittoa sekä että Saksalla on siirtomaita ja suojelualueita, jotka ovat tullipoliittisessa erikoisasemassa. Koska ensimäinen ja kolmas näistä erikoissuhteista eivät voi soveltua Suomeen ja koska ei myöskään edellytetty sen yhtyvän tulliliittoon jonkun kolmannen valtion kanssa, ei 6 art:ssa nimenomaan tässä yhteydessä puhuta Suomesta, mutta selvää on, että jos Suomi todellakin yhtyisi esim. vastaiseen skandinavilaiseen tulliliittoon, niin liitonsisäinen tullisäännöstely ei astuisi voimaan Suomen ja Saksan välillä. - Mainitsemista ansaitsee, että 7 art:n 4 kohta sallii ulkomaisiin tuotteisiin sovellutettavan esim. väkijuomain kieltolakia, kunhan samanlaatuisten kotimaisten tavarain valmistus ja käyttö on kielletty.

Kymmenennen art:n säännöksen, että toistaiseksi on Saksaan nähden noudatettava tammikuun 1 päivänä 1914 Suomessa voimassa ollutta tullitaksaa, katsoivat suomalaiset valtuutetut mahdolliseksi hyväksyä lähinnä sen nojalla, että kysymyksessä oleva sopimus on väliaikainen, aiottu mahdollisimman pian pysyväisellä järjestelyllä korvattavaksi sekä 17 art:n mukaan irtisanottavissa. Suomen tullitaksan tarkistus ei voinut tässä yhteydessä tulla kysymykseen. Jotta raha-arvon aleneminen otettaisiin asianmukaisesti huomioon ja finanssipoliittisille näkökohdille väliaikanakin varattaisiin jommoinenkin vaikutus, vaadittiin kuitenkin Suomen hallitukselle vapaus määrätä tullit suoritettaviksi kullassa taikka paperirahassa kulta-arvon mukaan. Jonkun verran vastusteltuaan saksalaiset suostuivat tähän lisäykseen. Vaikka tosin tässä art:ssa ei nimenomaan kielletä Saksaa kauppa- ja merenkulkuvälikirjan voimassa ollessa korottamasta tullitaksaansa Suomeen nähden, havaitaan saman sopimuksen I art:n 3 momentin viimeisestä lauseesta, että sellaisista muutoksista on molemmin puolin pidättäydyttävä ainakin sodan jälkeisen siirtymäkauden (Uebergangszeit) kestäessä.

Suomalaiset valtuutetut katsoivat asianmukaiseksi, että 13 art:ssa mainitut kansainväliset yleissopimukset otetaan Suomen ja Saksan välillä käytäntöön siitä riippumatta, milloin Suomen yleiskohtainen yhdyntä niihin tapahtuu, niinikään katsottiin luonnolliseksi, että 14 art:ssa mainitut kansainväliset järjestetyt asetetaan molempain valtioitten välisen posti- ja sähkölennätinliikkeen perustuksiksi.

Vuonna 1905 tehdyn, siviiliprosessia koskevan yleissopimuksen voimassa pysyttäminen esiintyi itsestään luonnollisena asiana. Kunnes asianomaiset oikeusalat, lähinnä konsuliedustus, ajanmukaisilla sopimuksilla järjestetään, pidettiin niinikään tarpeellisena väliaikaisesti sovelluttaa molempia 15 art:ssa mainittuja 1874 vuoden sopimuksia; sitävastoin ne luovutussopimukset, jotka Venäjä 1885 on tehnyt Preussin ja Baierin kanssa, eivät likimainkaan vastaa nykyajan vaatimuksia. Siihen nähden suomalais-saksalaisen luovutussopimuksen aikaansaaminen esiintyykin verrattain kiireellisenä tehtävänä.

Lopuksi lienee paikallaan erikseen luetella ne sekakommisarionit, jotka molemmat sopimukset edellyttävät erinäisten kysymysten järjestelyä varten asetettaviksi ja ne vastaiset sopimukset, joihin ne viittaavat.
Tämä koneellakirjoitettu muistio, joka on allekirjoittamaton ja päiväämätön, sisältyy Edvard Hjeltin yksityisarkiston aineistoon Kansallisarkistossa.

Paluu vv. 1917-18 hakemistoon. Paluu historiasivuille.