Kvinnornas allmänna rösträttsmöte, protokoll - naisten yleinen äänioikeuskokous, pöytäkirja
7.11.1904.

Protokoll fördt vid det af Kvinnosaksförbundet Unionen anordnade diskussionsmötet för politisk rösträtt åt kvinnorna, den 7 november 1904.
Pöytäkirja pidetty 7 p:nä marrask. 1904 Naisasialiitto Unioonin toimeenpanemassa keskustelukokouksessa naisten valtiollista äänioikeutta varten.
Mötet, som hölls i Studenthusets festsal, var besökt af omkring ettusen kvinnor.

Som ordförande fungerade skolföreståndarinnan L. Hagman; protokollister voro lärarinnan A. Hultin och fru A. Lundström. De finska yttrandena tolkades af fru H. Gebhard, de svenska af författarinnan A. Malmberg.
Ordföranden öppnade mötet med följande yttrande:
Ärade församling! Det är i dag första gången Finlands kvinnor i större antal och från olika samhällsgrupper mötas för att fordra politiska rättigheter för sitt kön. Denna händelse innebär ej att icke ett lifligt kändt behof häraf redan sedan länge skulle ha förefunnits, men den betecknar att detta behof, denna yrkan nu vaknat i vida kretsar, att behofvet blifvit allmänt. Tillika ingifver denna händelse förhoppningar om, att den dag dock engång skall randas, då äfven den andra hälften af nationen, den större, skall inträda i sin rättighet att deltaga i stiftandet af de lagar alla böra efterlefva.
I egenskap af ordförande för den förening och i den kommitté, som förberedt detta möte, har jag äran hälsa alla välkomna och vågar uttala den förhoppning, att mötet måtte göra sig till en kraftig tolk för politisk rösträtt åt kvinnorna.
Kokous pidettiin Ylioppilastalon juhlasalissa ja oli siinä saapuvilla toista tuhatta naista.

Puheenjohtajana toimi koulunjohtajatar L. Hagman, pöytäkirjurina rouva A. Lundström ja opettajatar A. Hultin. Suomalaiset lausunnot tulkitsi rouva H. Gebhard ja ruotsalaiset kirjailija A. Malmberg.
Puheenjohtaja avasi kokouksen seuraavin sanoin:
Arvoisa kokous! Ensi kerran kokoontuvat tänään Suomen naiset lukuisammin ja eri ryhmistä vaatimaan valtiollisia oikeuksia sukupuolelleen. Tämä tapaus ei merkitse sitä, ettei jo kauvan aikaa olisi kipeästi kaivattu näitä oikeuksia, mutta se osoittaa, että tämä kaipaus, tämä vaatimus nyt on herännyt yhä laajemmissa piireissä, tullut yleiseksi. Samalla herättää tämä tapaus toiveita siitä, että kerran on koittava se päivä, jolloin toinenkin osa kansaamme, lukuisampi, on pääsevä valtiollisiin oikeuksiinsa, saaden ottaa osaa niiden lakien laatimiseen, joita kaikkien on noudatettava.
Sen yhdistyksen ja sen komitean puheenjohtajana, joka on tämän kokouksen järjestänyt, on minulla kunnia lausua kaikki tervetulleiksi ja uskallan samalla ilmaista sen toivomuksen, että kokous pontevasti tulkitseisi naisten vaatimusta saada valtiollista äänioikeutta.
Härefter lämnades ordet åt föredragarinnorna och referenterna.
Puheenvuoro annettiin tämän jälkeen esitelmienpitäjille ja keskustelukysymysten alustajille.
Dr Jenny af Forselles yttrade:
Blicka vi tillbaka i tiden kunna vi ej undgå att se, att det funnits en period i de nuvarande kulturländernas historia, då kvinnan ägt större inflytande och på ett mera omedelbart sätt kunnat göra sitt arbete gällande i det allmännas tjänst, än nu. Jag vill påminna om förhållandet under den mörka medeltiden och renässansen. Naturligtvis är det ej fråga om alla kvinnor, ej ens kvinnorna i allmänhet. Det var ju också endast ett fåtal män, som ägde stämma och säte i konungarnas råd. Börden, arfvet voro normgifvande element. Sönerna voro arftagare i främsta rummet, men döttrarna voro ej häller uteslutna, och så kom det sig att både i Frankrike och i England kvinnor voro pärer med alla dessa konungens gelikars rättigheter och skyldigheter att presidera vid domstolar, m. m. Och lika betydande var den ställning, den katolska kyrkan, som ju lifligt deltog i alla världsliga angelägenheter, gaf dem af sina tjänarinnor, hvilka genom framstående egenskaper svingat sig upp till en ledande ställning, d. v. s. abbedissorna för de stora nunneklostren, mäktiga genom sina kolossala jordagods. Så sitta på Edvard I:s tid 10 kvinnor i det engelska parlamentet. I Frankrike, där representationen ej hade någon egentligen fast form, ägde kvinnorna dock en partiell valrätt till generalstaterna; för så vidt de voro familjeförsörjare kunde de sitta i provinsråden och assisdomstolarna. Huru dessa rättigheter småningom bortföllo och genom den modärna parlamentarismens utbildning förlorade sin giltighet, blefve för långt att följa. - Revolutionen införde i Frankrike en ny sakernas ordning, och trots den betydelse för dess framgång just kvinnornas arbete ägt, trots de tänkvärda ord, hvarigenom t. ex. Condorcet sökte göra gällande att »frihet, jämlikhet och broderskap» också måste omfatta kvinnan, blef hon dock lämnad utan inflytande på lagstiftningen, och Code Napoleon försänkte kvinnan i den mest fullkomliga omyndighet.
Till och med traditionerna från den tid, då kvinnan kunnat direkt invärka på lagstiftningen, voro döda, och för att spåra fröet till den rörelse som samlat oss hit i kväll, måste vi kasta en blick öfver hafvet, till det nya landet, där man på ny grund byggde upp en ny statsordning. I kampen för sitt lands oafhängighet deltogo det engelska Amerikas kvinnor med ifver och själfuppoffring, men här likasom i Frankrike lämnades de utanför lagstiftningsarbetet. De protester, som de och många män med dem läto höra, ledde till intet resultat. Emellertid drogo de amerikanska kvinnorna sig ej tillbaka utan fortforo samvetsgrannt att ställa sina krafter, sin intelligens och sitt intresse i det allmänna bästas tjänst. De deltogo med stor hängifvenhet, allvar och uthållighet i arbetet för negerslafveriets bekämpande och lyckades så i vida kretsar bortnöta fördomen mot kvinnans deltagande i allmänna värf, på samma gång de införlifvade sig själfva med idén om frihet och själfbestämmanderätt såsom rättigheter, hvilka tillkomma hvarje människa. - Negrerna blefvo fria - och negrerna fingo rösträtt som andra fria medborgare, men kvinnan fick den icke. Det absurda och orättvisa häri kändes bittert af de kvinnor, hvilka dock känt sig medskyldiga i samhällets, deras fosterlands, brott; hvilka kände sig medansvariga i de missförhållanden, hvilka ännu bestodo, men hvilka de blott på omvägar, nästan smygvägar kunde undergräfva.
Det var dock i en af Nord-Amerikas Förenta stater, Wyoming, kvinnorna till först erhöllo rösträtt utan någon inskränkning. Det var på 40-talet. Wyoming var blott ett glest bebodt territorium, kvinnorna voro få, förhållandena mycket enkla. Ester Morris hade hjälpt en sjuk medborgarinna under hennes mans bortavaro, och då han återvände frågade han, huru han skulle kunna tacka henne. »Genom att Ni, som sitter i representationen, sörjer för att vi kvinnor erhålla rösträtt.» - Territorierna få som bekant icke sända ombud till kongressen i Washington, men de äga en representation med vidsträckt befogenhet rörande inre angelägenheter, bl. a. ang. valrättsvillkoren. Hälft på skämt framställdes förslaget, hälft på skämt blef det antaget af församlingen, och mot förmodan fastställdes beslutet af guvernören. - Då Wyoming sedan skulle vinna inträde bland staterna med rätt att välja kongressledamöter, fordrade kongressen, att kvinnorna skulle uteslutas från valen, i enlighet med det som var fallet i öfriga stater. Hvarpå Wyoming-männen svarade, att »om de än i hundra år vore tvungna att förblifva territorium, skulle de ej beröfva kvinnorna deras valrätt». Kongressen gaf efter. I författningen talas aldrig om »man» utan om »person» och »medborgare», hvadan intet formellt skäl ansågs föreligga. Emellertid ha kvinnorna begagnat sig af den omständigheten, att territoriernas författning måste undergå revision, då desamma upphöjas till stater, och i hvarje fall sökt påvärka de röstberättigade för att rösträtt äfven skulle tillerkännas kvinnan i den nya staten. För närvarande äger, hon full rösträtt i 4, partiell i 33 stater. Själffallet pågår äfven på andra sätt ett lifligt arbete. Föredrag och möten samt talrika petitioner till kongressen söka bereda sinnena för ett sakernas tillstånd, som dock egentligen borde vara själffallet i en stat, i hvars författning det heter att »alla personer, som äro födda eller naturaliserade i Förenta Staterna och underkastade deras domsrätt, äro medborgare i Förenta Staterna och den stat i hvilken de bo» - samt att »representanternas hus skall bestå af medlemmar, valda hvartannat år af de särskilda staternas folk».
Vid den stora engelska rösträttsreformen 1832 - kanske rättare sagdt: vid den lilla reformen efter den stora striden - inskränkte man sig till att fördela rösterna jämnare, minska rättigheter, som innehades af små, gamla städer, hvilka hvar och en berodde af den rike aristokrat, som ägde densamma, för att gifva dem åt de stora fabriksstäderna. Hvad kvinnan beträffar var väl den allmänna uppfattningen den, som uttryckts af James Mill, fader till J. S. Mill, som sedan blef kvinnornas vältalige förkämpe: »Det är ju klart, att individer, hvilkas intressen ovedersägligen innefattas i vissa andra individers, utan olägenhet kunna undvara politiska rättigheter. Så måste man betrakta barn till en viss ålder, hvilkas intressen innefattas i deras föräldrars, likaså kvinnor, då nästan alla kvinnors intressen omfattas af deras fäder eller män.» - Icke desto mindre inlämnades af en parlamentsledamot just 1832 en petition, undertecknad af en dam, stor jordägare af förnäm familj, som yrkade på att ogifta kvinnor, hvilka besitta de af lagen bestämda kvalifikationerna, måtte tillåtas att deltaga i val till parlamentet. Hon kunde icke godkänna skälen hvarför kvinnor äro uteslutna från utöfvandet af politiska rättigheter, då det högsta statsämbetet i landet, näml. regentens, är öppet för kvinnor. Petitionen föll, ehuru Robert Peel under debatten yttrade, att det var svårt att finna ett logiskt svar på frågan, hvarför kvinnan icke hade rösträtt. De teoretiska skälen voro minst sagdt lika starka om ej starkare, än de, som fordrade allmän rösträtt.
Om sålunda rösträttsreformen 1832 ej medfört någon fördel för kvinnan, hade den dock bragt politiska spörsmål till tals i vidsträcktare mån än förr varit fallet. - En mäktig impuls erhöllo engelska kvinnor också, då till den stora antislafverikongressen i London 1840 infunno sig några kvinnor bland de valda representanterna för Nord Amerika, men blefvo afvisade, hvilket förorsakade, att också några manliga delegerade af de mest betydande afhöllo sig från att deltaga i förhandlingarna.
Men ändå mäktigare och i vidare kretsar värkade frihandelsrorelsen på 1840-talet. Den angick kvinnan fullt ut lika mycket som mannen, för så vidt båda ledo lika mycket af lifsmedlens fördyrande. Det var en stor nationell rörelse; gemensamt arbetade män och kvinnor för att väcka och upplysa den stora massan. Bittert kändes det sedan för kvinnorna att ej i handling få bidraga till frågans lösning. På ett stort möte i Covent Garden sade frihandlaren Cobden: »Här äro - jag är glad att kunna säga det - många kvinnor närvarande. Det är emellertid ett högst egendomligt och onaturligt faktum, att de ej kunna rösta själfva, och dock kunna de öfverlåta rösträtt åt andra.» Därpå berättade han huru en kvinna i Manchester hade besökt hans partivänner för att öfverlåta sin egenskap af husföreståndare på sin son. Endast sådana - d. v. s. män som ägde eller hyrde egeri bostad för en viss summa och betalade en viss skatt till kronan - hade rösträtt. Man ansåg nämligen detta borga för en viss själfständighet.
Men ännu länge skulle det stanna vid sådana välvilliga yttranden. Frihandelsprincipen genomdrefs, och de liberala bekymrade sig ej vidare om kvinnornas rättigheter. Men kvinnorna själfva hade vaknat och glömde hvarken hvad de hört eller känt under sitt samarbete med männen. Och de funno en förespråkare i parlamentet i J. S. Mill, som gjorde deras sak till sin egen. Han åtog sig 1866 att inlämna en petition, om den vore undertecknad af 100 kvinnor. Femton gånger detta antal namn samlades inom kort tid. I den petition, som inlämnades af Stuart Mill yrkades på att kvinnan skulle tilldelas rösträtt på samma grund som mannen. Förgäfves. Då följande år ett nytt rösträttsförslag inlämnades af Disraeli, yrkade Mill på att i detsamma ordet »man» skulle utbytas mot »person», men med samma resultat. Nu insågo kvinnorna att ett långt och mödosamt arbete förestod dem. De bildade föreningar för kvinnlig rösträtt, hvilka skulle dels söka bearbeta den allmänna opinionen, dels sörja för inlämnandet af petitioner till parlamentet. Sådana hafva sedan inkommit nästan årligen och i stor mängd. Jag vill endast nämna en af 257,000 kvinnor af alla stånd och partier 1896; en från 29,300 väfverskor från Lancashire; 1903 en petition från en mängd arbetareföreningar, representerande 100,000 män.
Det är en omständighet som slår en, då man följer det engelska arbetet för kvinnans, rösträtt: den orubbliga konsekvens, hvarmed dessa petitioner vidhålla sin fordran på »lika rösträtt med männen». Härigenom vore för närvarande många af de ifrigaste arbeterskorna uteslutna från dess värkningar. 1) Alla gifta kvinnor, hvilka enligt engelsk lag icke äga den själfständiga ställning och myndighet, som skulle likställa dem med röstberättigade män. 2) Alla de ogifta och änkor, hvilka icke äga de nödiga kvalifikationerna hvad förmögenhet beträffar. - Visserligen yrka Englands kvinnor också på dessa hinders afskaffande, men de sammanföra dem ej med frågan om kvinnans rösträtt. Andra petitioner inlämnas rörande ändring af äktenskapslagen, och krafvet på allmän rösträtt gör sig gällande vid hvarje val. Jag antar att större delen eller alla de 29,000 väfverskorna från Lancashire undertecknat också någon petition om »en man, en röst», likaså de 100,000 manliga arbetarna. Men som J. S. Mill sade: »De bestående lagarna måste respekteras, och det vore därför höjden af oklokhet att fordra rösträtt åt den gifta kvinnan, så länge hon inför lagen är omyndig.» - D. v. s. det är i England samma fall som hos oss, att flere olika lagrum beröfva kvinnor rösträtt, men icke alla blott på grund af att hon är kvinna.
Det blefve för långt att följa frågan i dess olika skeden, huru billerna, understödda och förrådda turvis af liberala och konservativa, lyckats nå upp till andra läsning för att sedan falla för konservatismen i gamla England. Vända vi däremot blicken till anglosaxernas nya landvinningar, möter oss en annan syn. Det första förslaget angående valrätt för kvinnor i Australien inlämnades redan 1885. 1893 gick billen igenom, som tillförsäkrade alla New Zeelands kvinnor valrätt och valbarhet, och de öfriga staterna följde snart efter. Det har visat sig att det politiska intresset är lika vaket hos kvinnorna som hos männen, att de till lika stor procent infinna sig vid valurnorna.
Öfvergå vi till Europas fastland, finna vi tyvärr rätt litet att inhämta. I Frankrike, där frågan haft gamla anor, ha också under hela 1800-talet enskilda, högt begåfvade kvinnor spelat en roll i det politiska lifvet. Yrkande på rösträtt har äfven framställts för de olika lagstiftande församlingarna under denna skiftesrika tid, men förgäfves, ehuru allmän rösträtt varit rådande i 30 år. Antagligen ännu längre från sitt förvärkligande är denna fråga i Italien och Spanien. - I Tyskland har det hittills nästan uteslutande varit kvinnorörelsens mål att göra kvinnan i någon mån ekonomiskt oberoende, att skaffa henne den själfständiga ställning, hvilken är det första villkoret för en medborgare. På försök har man ändtligen i ett par mindre stater unnat henne kommunal rösträtt. I Österrike intar kvinnan på sätt och vis en rätt gynnsam ställning; i flertalet länder inom monarkin äro skattebetalande kvinnor berättigade att deltaga i kommunal- och landtdagsval. Dock sker detta genom manligt ombud. T. o. m. till riksdagen - riksrådet - ha kvinnor valrätt, nämligen de hvilka fylla villkoren för valmän af första klassen, de stora jordägarna på landet. Icke häller här få de dock rösta personligen. Dessa rättigheter ha de österrikiska kvinnorna ägt redan i flere decennier, men den reaktion, som inträdde i slutet af 1880-talet har hindrat deras utvidgning, ja hotat att inskränka dem.
I det fria Schweiz visa kvinnorna ringa intresse för erhållande af politiska rättigheter; ej häller i de öfriga mindre staterna har någon betydande värksamhet för deras ernående försports.
Vida lifaktigare visar sig i detta afseende den skandinaviska kvinnan vara. I Norge kom frågan om hennes rösträtt upp på 1880-talet. Då stiftades »Kvindestemmeretsforeningen», och 1890 inlämnades till stortinget petition om att alla kvinnor i Norge, hvilka fyllde i grundlagen nämnda villkor, skulle erhålla rösträtt. Det vore frestande att anföra några af de märkliga yttranden för och mot, som framkommo under debatten. Resultatet blef 44 röster för, 70 emot. Förslaget föll således men kom alltjämt åter upp. 1898 beviljades männen allmän rösträtt, men kvinnorna lämnades utanför; »tiden var ej ännu inne för dem», som flere välvilliga talare påpekade. 1901 erhöllo kvinnor, hvilka skattade för minst 300 kr. inkomst på landet eller 400 i stad, kommunal rösträtt och valbarhet; gifta kvinnor erhöllo samma rätt, om deras män skattade för nämnda inkomst. Samtidigt utsträcktes den kommunala rösträtten till alla män, oberoende af inkomst. - Denna seger har emellertid gifvit de norska kvinnorna godt hopp för framtiden.
I Sverige kom kvinnans rösträtt före i riksdagen redan 1884, då motion inlämnades om valbarhet på samma grund som för män. Den afslogs naturligtvis, och hade ej ens bland kvinnorna själfva lyckats väcka allmännare anslutning till idén. Detta blef fallet först 15 år senare, då en rösträttsreform åter var på dagordningen. Sedan var frågan före 1902, och det lifliga intresse för densamma, som då gjorde sig gällande, ledde till bildandet af en förening för kvinnans politiska rösträtt, hvars medlemsantal redan torde uppgå till c:a 4,000.
Hvad vårt eget land beträffar, äro ju alla saken rörande omständigheter så välkända och så nya, att jag ej behöfver påminna om dem. Som bekant äga vi kommunal rösträtt men ej valbarhet; motioner om den senare väcktes vid 1897 års landtdag men föllo då med två stånd mot två. Frågan togs åter upp år 1900 och ledde nu till ständerpetition, hvilken dock förkastades å högsta ort. Vid 1897 års landtdag inlämnades till borgareståndet petition jämväl om politisk rösträtt för kvinnan. Den remitterades till utskott men kom ej till behandling.

Jag kan ej sluta denna alltför ofullständiga framställning af rösträttssakens utveckling utan att nämna den konferens, som senaste sommar sammanträdde i Berlin, och som resulterade i bildandet af »Världsförbundet för kvinnans rösträtt». Som hedersordförande närvar den 84-åriga Susan Anthony, en af den amerikanska rörelsens pionierer, som ej skytt den långa resans möda för att få bevittna, huru den idé hon egnat sitt sträfsamma lif ändtligen vuxit stor och stark. Där syntes vidare många af de kvinnor vi lärt känna såsom hängifna arbeterskor för denna sak. - Jag beklagar att jag sett mig tvungen att med tystnad förbigå de ledande personligheter, män och kvinnor, hvilka värkat för kvinnans rösträtt. Jag vill endast citera Lydia Beckers ord till J. S. Mills minne: »Män kunna icke bevisa att Mill var vis eller att han hade rätt, då han fordrade kvinnans frigörelse; kvinnorna allena kunna inför världen rättfärdiga den riktning han inslog i denna stora fråga genom det allvar, med hvilket de söka, och den takt, med hvilken de nyttja de politiska rättigheter han sökt vinna för dem.»
Koulunjohtajatar M. von Troil lausui:
Legouvé on sanonut: »Naisasia ei sisällä mitään vihollisuutta, ei edes kapinanhuutoakaan. Se on ennen kaikkia kutsumus sopusointuun luomisen molempain mahtavien voimien välillä, miehen ja naisen.» Tämä pyrkimys sopusointuun molempain sukupuolien välillä on likeisessä yhteydessä koko ihmiskunnan edistymisen kanssa. Vanhimpina aikoina, jolloin ruumiillisella voimalla oli ylivalta, oli naista varten voimassa ainoastaan yksi laki: totella sitä, jolla valta oli. Tämä oli alamaisuuden laki. Seurasi sitten aika, jolloin heikoilla katsottiin olevan oikeus vaatia vahvojen suojaa ja sääliväisyyttä. Tämä oli ritarisuuden periaate. Tästä käsityskannasta on kuitenkin ihmiskunta vitkalleen kohonnut lähentyäkseen oikeuden periaatetta. Sen vaatimus kuuluu: jokaisella ihmisellä on oikeus yksilölliseen vapauteen ja kehitykseen, jotta hän voisi antaa kaikki voimansa hyvän ja oikean palvelukseen. - Joka kerta, kun tämä oikeuden periaate on koettanut saada jalansijaa, on myöskin vaadittu naisen tasavaltaisuutta miehen kanssa.
Ranskan vallankumous pyrki vapauttamaan ihmiskuntaa, se julisti ihmisoikeudet, rakensi uuden yhteiskunnan vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden perustuksille. Tämä yhteiskunnallinen muutos, joka saattoi kansan oikeuksissaan tasa-arvoiseksi etuoikeutettujen säätyjen kanssa, tulisi vaatimaan naisellekin suurempia kansalaisoikeuksia. Niitten miehien joukossa, jotka tahtoivat laajentaa vallankumouksen aiheuttamaa vapautusta myöskin naiselle, on ensimäisenä mainittava markiisi de Condorcet. Tämä ajattelija ja vapauden ystävä, josta on sanottu, että hän oli »suuri suurinten joukossa», julkaisi v. 1790 eräässä sanomalehdessä kirjoituksen »Naisten kansalaisoikeudesta». Siinä hän lausuu: »Tottumus on siihen määrin sokaissut ihmiset, etteivät he huomaa luonnollisten oikeuksiensa rajoitusta, ei kukaan heistä, joka on oikeutensa menettänyt, ajattele vaatia niitä takaisin, eikä luule edes kärsineensä mitään vääryyttä. Muutamat näistä oikeuden rajoittamisista ovat jääneet huomaamatta filosoofeilta ja lainlaatijoilta, jotka suurella innolla ovat tehneet työtä määrätäkseen yksilöiden yhteisiä oikeuksia ja tehdäkseen ne valtiollisten laitosten ainoiksi perustuksiksi. Eivätkö he kaikin ole rikkoneet oikeuden periaatetta vastaan anastamalla aivan levollisesti puolelta ihmissuvulta oikeuden myötävaikuttaa lainlaadinnassa ja poistamalla naisilta kansalaisoikeudet? Onko olemassa parempaa todistetta tavan voimasta valistuneihinkin nähden, kuin nähdä heidän vetoavan oikeuden ja tasa-arvoisuuden periaatteeseen kolmen tai neljän sadan miehen eduksi, ja nähdä heidän samalla unohtavan sen, kun on kysymys 12 miljoonasta naisesta? Jottei tämä syrjäyttäminen olisi tyranniuden työtä, on näytettävä toteen, joko että naisten luonnolliset oikeudet eivät ole aivan samat kuin miesten, tai että naiset eivät osaa niitä käyttää. Mutta koska miesten oikeudet riippuvat ainoastaan siitä, että he ovat olentoja, jotka kykenevät hankkimaan moraalisia aatteita ja seuraamaan niitä, ja koska tämä sama kyky kuuluu naisillekin, täytyy heidänkin saada omata samat oikeudet. Että naisilta puuttuu kykyä käyttää kansalaisoikeuksiaan, lienee vaikea todistaa.» Sen teoriian, joka käsittelee naisen henkistä ala-arvoisuutta, kumoaa hän huomauttamalla, että lukuunottamatta muutamia harvoja miehiä, jotka neroina ovat korkeammalla muuta ihmiskuntaa, kaikki muut miehet ja naiset tässä suhteessa ovat melkein samanarvoisia. Koska nyt kuitenkaan ei ainoastaan neroilla ole kansalaisoikeuksia, niin voidaan nämä tunnustaa naisillekin niin hyvin kuin miehille, jotka usein ovat heitä huonompia. »Joko ei kellään inhimillisellä olennolla ole kansalaisoikeuksia, tai on kaikilla ne, ja se, joka vastustaa toisen oikeutta hänen uskontonsa, sukupuolensa tahi ihovärinsä tähden, hän on myöskin siitä hetkestä aikain luopunut omasta oikeudestaan. »
Monet vallankumouksen naisista ja miehistä yhtyivät Condorcet'in mielipiteisiin. Kuitenkaan ei aika ollut vielä tullut, jolloin vallankumouksen aatteet toteutettaisiin naisiinkin nähden. Naisten sallittiin toimia vallankumouksen hyväksi; niissä yhdistyksissä, jotka olivat ottaneet päämääräkseen herättää intoa valtiolliseen toimintaan tietämättömissä, välinpitämättömissä kansalaisissa, toimivat naiset yhtä innokkaasti kuin miehet. Naiset saivat olla läsnä keskusteltaessa valtiollisissa kokouksissa, sillä »heidän piti oppia tuntemaan vapauden perusohjeet, jotta he opettaisivat lapsiaan niitä rakastamaan». Mutta vaikka naiset työskentelivätkin vallankumouksen suuren aatteen hyväksi, kärsivät vankilan kammioissa, kuolivat mestauslavalla sen edestä, ei se kohottanut heitä miehen tasa-arvoisiksi työtovereiksi yhteiskunnassa, kansalaisoikeuksia ei se heille suonut. Suoranaisesti ei vallankumous vaikuttanut naisen vapautusta. Kuitenkin vallankumous, julistamalla vapautta ja tasa-arvoisuutta, on laskenut perustuksen naisen vapauttamistyölle. -
Amerikassa*) aiheutti naisen äänioikeusasian amerikkalaisessa naisessa kipeästi tuntuva tarve tehdä työtä kanssaihmistensä hyväksi. Kun Amerikan kansa tajusi, että vapaa tasavalta itse asiassa ei ole vapaa, niin kauan kun suuri osa väestöstä, neekerit, elivät orjuudessa, astui amerikkalainen nainen viipymättä orjuuden poistamisliikkeen palvelukseen. Mutta silloin tunsi hän itsensä sidotuksi, syrjäytetyksi. Hän sai kyllä salassa ravita ja vaatettaa orjia, mutta jos hän tahtoi toimia julkisesti heidän hyväkseen, sai hän kärsiä pilkkaa, jos hän tahtoi yhdistyksissä työskennellä päämaalinsa saavuttamiseksi, syrjäytettiin hänet. V. 1840 pidettiin orjuutta vastustava kongressi Lontoossa. Amerikasta lähetettiin 7 naista edustajiksi kokoukseen. Kun he pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Englantiin, kohdeltiin heitä tylysti ja epäluulolla. Kiivaan keskustelun jälkeen kiellettiin heitä ottamasta osaa kokoukseen.
*) Lähteenä on käytetty A. Gripenberg'in Reformarbetet.
Tämä nöyrytys oli voimakkaana herätyksenä amerikkalaisille naisille. Kahdelle heistä, Luccretia Mott'ille ja Elisabet Cady Stanton'ille, selvisi nyt, että naisten ensi sijassa tuli työskennellä naisten vapauttamiseksi. Tästä päivästä alkaen tuli työ naisasian hyväksi näiden kahden naisen elämän tehtäväksi, heidän pyhäksi asiakseen. V. 1848 kutsuivat he Amerikan kansalaiset yleiseen kokoukseen, joka oli pidettävä Seneca Falls'issa New York'in valtiossa, keskustelemaan naisen oikeuksista. Huolimatta vastapuolueen tehokkaista toimenpiteistä, voitti kokous suurta myötävaikutusta. Kokous oli yksimielinen siitä, että naisille vaadittaisiin seuraavat oikeudet: pääsy kaikkiin kouluihin, yliopistoihin, virastoihin ja ammatteihin; sama palkka samasta työstä sukupuoleen katsomatta; samat oikeudet miehelle ja vaimolle omaan persoonaan ja omaisuuteen nähden; äänioikeus naisille.
V. 1866 perustettiin suuri yleinen äänioikeusyhdistys, joka myöskin otti naisen äänioikeusasian ohjelmaansa. Tämän asian syrjäytti kuitenkin yhdistys alinomaa valvoen enemmän neekerin ja työmiehen äänestysoikeutta. Sentähden asetettiin v. 1869 New York'iin yhdistys, joka yksinomaa toimi naisen äänioikeuden laajentamiseksi. Samaan aikaan perustettiin Boston'iin samaa tarkoitusta varten toinen yhdistys. V. 1889 yhdistettiin nämä molemmat nimellä »Amerikan kansallinen naisäänestysliitto». Tarmokkaasti ja väsymättä ovat tämän liiton naiset työskennelleet saavuttaakseen kansalaisoikeudet naisille. Joka kerta kun joku uusi alue liitetään yhdysvaltoihin, lähtee joukko naisia tälle alueelle koettaen kokousten ja esitelmien kautta vaikuttaa siihen suuntaan, että lakeja tarkastettaessa valvottaisiin myöskin naisen oikeutta. Ne anomukset, jotka yhdistys on jättänyt lakia säätäville kokouksille tai kongressiin, nousevat tuhansiin. Vaatiessaan kansalaisoikeuksia naisille vetoaa yhdistys Yhdysvaltojen hallitusmuodon pääprinsiippeihin. Tämä määrää, että kaikki Yhdysvaltain kansalaiset ovat vapaat; yhdysvaltain kansalaisia ovat taas kaikki ne henkilöt, jotka ovat siellä syntyneet tai kansalaistuneet ja jotka ovat omistaneet sen lait. Lisäksi määrätään: yhdysvaltain kansalaiselta ei saa anastaa äänioikeutta, sitä ei myöskään saa Uniooni rajoittaa rodun, värin tai entisen orjana olemisen nojalla.
Amerikan naisten pyrinnöt päästä kansalaisoikeuksista osallisiksi, eivät ole saaneet osakseen pelkkää myötätuntoisuutta. Vieläpä vapaamieliset miehetkin, jotka varsinaisesti eivät ole naisasiaa vastustaneet, ovat kehoittaneet heitä odottamaan vaatimuksineen. Kun orjain vapauttamistaistelua käytiin, moitittiin naisia siitä, että he tuhlasivat sivuseikkaan ne voimat, jotka heidän olisi pitänyt omistaa yksinomaan neekerin asialle. »Älkää antako kuoloniskua neekerin äänioikeudelle sekoittamalla siihen naisen äänioikeutta», sanottiin. Tähän vastasi ivaten mrs Stanton: »Neekeri ja me naiset olemme yhdessä hullujen, pahantekijäin ja idiottein kanssa tähän asti olleet tasa-arvoisuuden kuningaskunnan ulkopuolella. Nyt, kun asetuksia tarkastetaan, on portti meille molemmille avoinna astuaksemme sisään. Älkää jättäkö meitä ulkopuolelle päästäessänne sisään neekerin, sillä hänhän on tähän asti ollut meidän ainoa sopiva seuramme.»
Siitä myötätuntoisuuden puutteesta heidän pyrinnöilleen, mitä Amerikan naiset ovat saaneet kokea, lausuu mrs Stanton: »Näyttää melkein siltä, kuin toinen luokka ihmisiä ei voisi ymmärtää niitä vääryyksiä, joita joku toinen luokka saa kokea. Yhä edelleen ihmettelemme me miesten kykenemättömyyttä ymmärtää, mitä me naiset tunnemme ollen riippuvaisessa asemassa. He eivät käsitä, että me tunnemme samaa, kuin mitä musta mies tuntee nähdessään erotuksen tehtävän hänen ja valkoisen välillä, tai miten köyhä valkea mies tuntee eron hänen ja rikkaan ylhäissukuisen välillä. Miehet ymmärtävät kyllä monenlaista sortoa, mutta eivät sitä, jonka alaisina naiset ovat, sillä, jos he sen käsittäisivät, eivät he olisi alinomaa valmiit syrjäyttämään naisasiaa jokaisen muun kysymyksen tieltä. He eivät tunne sitä tuntuvaa hätää, jonkatähden me vaadimme äänioikeutta, sillä he eivät ymmärrä mitä nöyrytystä me tunnemme alemmassa asemassamme.»*)
*) A. Gripenberg: Reformarbetet.
Se pitkällinen taistelu, jota amerikkalaiset naiset ovat käyneet aina Seneca Falls'in kokouksesta asti, on tuottanut heille täydellisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden neljässä yhdysvaltain valtiossa ja osallisen kolmessakymmenessä kolmessa. Täydellisesti vapaat valtiot ovat: Wyoming, Utah, Colorado ja Idaho.
Wyomingissa kerrotaan naisten sattuman kautta saaneen äänioikeuden. Eräs nainen oli koettelemusten ja sairauden päivinä auttanut erästä aviovaimoa, jonka mies oli poissa. Kun mies palasi kotiin, tiedusteli hän vaimonsa ystävältä, miten hän voisi häntä palkita. »Siten, että te parlamentinjäsenenä toimitatte naisillekin vaalioikeuden,» vastasi tämä. Ehdotus esitettiin parlamentille enemmän leikillä. Vasten luuloa oli naisilla äänioikeusasiassaan innokas puoltaja, valtion kuvernööri; hän oli lapsena ollut läsnä Seneca Falls'in kokouksessa, joka oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen. Hän käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen naisille äänioikeuden. Tämä tapahtuikin. Kun Wyoming sittemmin liitettiin yhdysvaltoihin, pohti kongressi, kävisikö liittyminen päinsä, koska Wyomingin naisilla oli äänioikeus. Mutta Wyomingin miehet vastasivat: »Vaikkapa meidän pitäisi sata vuotta pysyä aluekuntana, niin emme ota naisilta heidän oikeuttaan.» Kongressi myöntyi, ja Wyoming Yhdysvaltoihin liitettynä oli ensimäinen valtio, missä naisilla on äänestysoikeus.
Siihen kokoukseen, joka pidettiin v. 1898 Washingtonissa, 50 vuotta Seneca Falls'in kokouksen jälkeen, olivat myöskin ne valtiot, joissa naisilla on äänioikeus, lähettäneet edustajansa. He puhuivat kaikki naisen äänioikeuden eduksi. Mrs Reel Wyomingista lausui: »Wyomingissa, missä naiset jo yli 30 vuotta ovat nauttineet valtiollista äänioikeutta, olemme tulleet vakuutetuiksi sen hyvästä tuloksesta. Kodit meillä pidetään yhtä pyhinä kuin muuallakin. Äänioikeus annettiin naiselle, jotta hän voisi suojella kotia. Naisen äänioikeus tukee lujaa hallitusta, rakennettu kalliolle - amerikkalaisten kodeille. Se tukee edistystä ja rauhaa.»
Mrs Hughes Cannon, senaatin jäsen Utahissa, lausui: »Meidän täytyi taistella oikeuksiemme puolesta niinkuin kaikkien muidenkin, ja perustus laskettiin askel askeleelta. Voiton jälkeen perehtyivät naiset pian oikeuksiinsa, valtiolliset puolueet lähettävät valitsemiaan naisia moniin kokouksiin, naisilla on tärkeitä tehtäviä valtiollisissa klubeissa, ja he ottavat osaa lainsäätämistyöhön. Meillä on naisten kelvollisuus ottaa osaa julkiseen elämään yhtä tunnustettu kuin hänen taitavuutensa kodin piirissä. Seurauksena äänioikeuden laajentamisesta naisille on ollut se, että naiset nyt ottavat selvää päivän kysymyksistä ja kaikin puolin tuntevat eri puolueiden ohjelmat. He eivät ole laiminlyöneet kotinsa tehtäviä; ei mikään hirveistä ennustuksista ole käynyt toteen. Nainen luotiin miehen avuksi; tämän tehtävänsä hän täyttää rakentaessaan yhteistyössä miehen kanssa yhteiskunnan.»
Coloradon edustaja, mrs Martha Coninc, lakia säätävän kokouksen jäsen, lausui: »Emme kiellä, että on joukossamme niitä, jotka vetäytyvät pois peljäten ottaa uutta edesvastuuta itselleen. Mutta minä en ole vielä tavannut ketään, joka olisi halunnut takaisin asiain entistä tilaa; tarvittaisiinpa todellakin rohkeutta ottamaan äänioikeutta näiltä, jotka eivät vielä ole tulleet täysin vakuutetuiksi äänioikeutensa merkityksestä. Ei edes pahin asian vihollinenkaan voi sanoa, että koetus on tuottanut vahinkoa. Tosin on vielä liian aikaista odottaa yksimielistä lausuntoa, mutta onhan meillä oikeus olettaa, että siveys ja politiikka on. saavuttava korkeamman kehitysasteen, kun naiset ovat päässeet yhteiskunnassa vaikuttamaan. Pyrinnöissään kiihoittaa naisia se ajatus, että he antamalla äänensä voivat olla mukana määräämässä, kuka on luova ne lait, joiden suojassa heidän lastensa on kasvaminen. On aina sanottu, että koti on naisen valtakunta; vapaissa valtioissa on hän vaan laajentanut kotinsa seiniä.» Sama edustaja luki erään Coloradon kuvernöörin kirjoittaman kirjeen. Kirje loppuu sanoilla: »Naisen äänioikeutta ei tarvitse lopputuloksilla puolustaa - se on oikeuden kysymys; niitä, jotka eivät tahdo alistua oikeuden alle, ei saa vakuutetuiksi, vaikka joku kuolleista nousisi heille totuutta julistamaan.»*) -
*) Nylænde 1898.
Europan kansoista lienee Englannin kansa se, joka innokkaimmin on harrastanut naisen valtiollisen äänioikeuden aatetta. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla pitivät naiset julkisia kokouksia, joissa he keskustelivat äänioikeudestaan ja vaalikelpoisuudestaan; v. 1720 julkaisi lady Mary Wollstonecraft kirjansa »Naisten oikeuksien puolustus», jossa hän m. m. vaatii äänioikeutta naiselle; v. 1832 jätettiin ensimäinen tätä kysymystä koskeva anomus parlamentille. Anomuksessa huomautetaan, kuinka naiset ovat alistetut lakien kaikkien määräysten ja rangaistusten alaisiksi; heillä pitäisi siis myöskin olla oikeus äänestää niitä laadittaissa; mutta niin kaukana ollaan vielä tästä, että kun nainen haastetaan oikeuteen, sekä syyttäjä että tuomari ovat miehiä. Anomus hylättiin, vaikka keskusteluissa myönnettiinkin, että oli vaikeaa löytää loogillista vastausta kysymykseen, miksi naisilla ei ollut äänioikeutta. Teoreetilliset syyt heidän oikeuteensa olivat vähintäin yhtä suuret, kuin ne, jotka puhuivat miesten yleisen äänioikeuden puolesta. 1840-50 luvulla lienee kysymys jälleen ollut esillä parlamentissa.*) Mutta vasta John Stuart Mill'in esiintymisen kautta oli naiskysymys tuleva siksi aatteeksi, joka lippunsa alle kokoaisi Englannin naiset. V. 1869 julkaisi Stuart Mill kirjansa »Naisen alistettu asema».
*) A. Gripenberg, Reformarbetet.
Hän sanoo: »Se periaate, joka on molempien sukupuolien yhteiskunnallisen aseman perusteena - toisen suvun laillinen alistuminen toisen tahdon alle - on itsessään väärä ja ihmisyyden edistymisen suurimpia esteitä. Sen sijaan on asetettava täydellisen yhdenvertaisuuden aate - ei mitään ylivaltaa tai etuoikeutta toisella puolella, eikä mitään alistumista toisella. - Naisen alhaisempi asema ei ole mikään alkuperäinen asetus, jonka olisi aiheuttanut oikeus ja yhteiskunnan hyöty, vaan se on se alkuperäinen orjantila, joka yhä jatkuu, vaikkakin vähitellen samojen syiden lieventämänä, jotka yleensä ovat sivistäneet tapoja.
- Todellinen hyve on siinä, että ihmiset kykenevät elämään yhdessä yhdenvertaisina, niin että itsellemme vaadimme ainoastaan sitä, jota yhtä mielellämme suomme muille. Millä ehdoilla miehille annettaneekin äänioikeus - ei ole vähintäkään syytä olla myöntämättä naisille samaa oikeutta. - Kun ajattelemme sitä suoranaista pahaa, joka kohtaa toista sukupuolta sen kautta, että se on vailla oikeuksiaan - ennen kaikkea se, että se on menettänyt elähyttävän ja kohottavan ilon, sitä lähinnä se väsymys, se pettymyksen tunne ja syvä tyytymättömyys elämään, joka usein on astunut sen sijaan, silloin tunnemme, että kaikkien niiden opetusten joukossa, joita ihmiset tarvitsevat voidakseen menestyksellä taistella epäkohtia vastaan, ei mikään ole tarpeellisempi kuin se, ett'ei lisätä luonnollista pahaa kadehtien ja taikauskoisesti rajoittamalla toisten toimia. - Kaikki, mitä on puhuttu ja kirjoitettu vapauden jalostavasta vaikutuksesta, siitä voimasta ja jäntevyydestä, jonka se antaa kaikille kyvyille, niistä suuremmista ja korkeammista tarkoitusperistä, jotka se asettaa järjelle ja tunteelle, yleishengestä, jonka se synnyttää, laajoista katsantokannoista, joita se tuottaa, kuinka se siveellisessä, tiedollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa kohottaa yksilöt - kaikki tämä koskee niin hyvin miestä kuin naista.»
Parlamentin jäsenenä esitti Mill v. 1866 anomuksen äänioikeuden myöntämisestä naisille. Anomus oli 1,499 naisen allekirjoittama. Parlamentissa otettiin se vastaan naurulla ja ivasanoilla. Seuraavana vuonna esitti hän vaatimuksensa toisessa muodossa. Hän ehdotti, että Disraelin nostama ehdotus äänioikeuden laajentamisesta miehille muutettaisiin siten, että sana »mies» vaihdettaisiin sanaan »henkilö». 194 edusmiestä vastusti hänen ehdotustaan, 70 äänesti sen puolesta.
Samana vuonna, kun Mill teki toisen ehdotuksensa parlamentille, perustettiin ensimmäiset naisten äänioikeusyhdistykset Lontoossa, Manchesterissa ja Edinburgh'issa; vuoden perästä Birmingham'issa, Bristolissa ja useissa muissa paikoissa. Näiden yhdistysten työ on pääasiassa ollut suunnattuna anomusten järjestämiseen. Esimerkkinä siitä, kuinka laajaperäistä työ on ollut, ja kuinka paljon kannatusta naisten äänioikeus on herättänyt kaikissa kansankerroksissa, mainittakoon, että v. 1868 jätettiin 78 anomusta 50,000 henkilön allekirjoittama. Eräs niistä sisälsi 21,000 nimeä, ja oli niin raskas, että Mill sitä tuskin jaksoi kantaa. V. 1896 jätettiin adressi, jonka alle 257,000 naista kaikista yhteiskuntaluokista oli kirjoittanut nimensä; v. 1901 anomus, jonka oli allekirjoittanut 29,300 kutomateollisuutta harjoittavaa naista Lancashiressä; v. 1902 samaa tointa harjoittavain naisten anomus Yorkshiressä 33,184:11a allekirjoituksella; samoin Cheshire'stä 4,300 nimellä; vuodelta 1902 on myös 750:n akademisen sivistyksen saaneen naisen anomus. V. 1903 jätettiin anomus, johon oli kirjoittanut nimensä 8,600 ompelijatarta sekä toinen 62 ammattiyhdistyksen laatima anomus.*)
*) Helen Blackburn: Women's Suffrage.
Joukkokokouksia on myöskin järjestetty. Sellainen pidettiin Manchester'issa helmikuussa v. 1880. Naisia kaikista yhteiskuntaluokista tulvasi kokoukseen, useat vähävaraiset olivat kulkeneet peninkulmia jalkaisin, kaikille ei riittänyt tilaa kokoushuoneessa. Puheitten jälkeen seurasivat mitä vilkkaimmat mielenosotukset. Harvoin lienevät naiset niin tunteneet itsensä suuren ja yhteisen aatteen yhteenliittämiksi, kuin naisten päivillä Manchesterissa.**)
**) A. Gripenberg'in Reformarbet'in mukaan.
Englantilaisten naisten tarmokas, väsymätön työ kansalaisoikeuksien saavuttamiseksi ei ole ollut tulokseton. Tosin eivät he vieläkään ole ehtineet maaliinsa, tosin ovat he pitkän taistelunsa aikana tulleet näkemään, kuinka heidät alati on unohdettu, sillä aikaa kuin äänioikeutta on kerta kerralta laajennettu työmiehille, maanviljelijöille, taloudenhoitajille; tosin ovat he kokeneet, että heidän asiansa parlamentissa on lakkaamatta syrjäytetty »tärkeimpäin asiain» vuoksi, ja kun se on tullut esille, ei se ole saanut äänten enemmistöä. Mutta melkein joka kerta, kun se on ollut keskustelun alaisena, on voitu huomata edistymistä ja saatu uusia todistuksia naisasian voitoista. Naiset ovat näinä taistelun vuosina itse kehittyneet valtiollisessa suhteessa, he ovat saavuttaneet vastuunalaisuuden ja solidaarisuuden tunnon, he ovat kasvaneet voimaksi, johon kiinnitetään huomiota. Tämä käy kenties parhaiten selville erään heidän vastustajansa Labouchère of Harcourt'in lausunnosta, joka, kun naisten äänioikeus 1897 oli esillä parlamentissa, asettui sitä vastaan, »sillä Englannissa on yli miljona enemmän naisia kuin miehiä; jos he saavat äänioikeuden, tulevat he ottamaan koko valtion johdon käsiinsä».
Sen, mitä naiset englantilaisessa emämaassa eivät vielä ole saavuttaneet, ovat naiset muutamissa siirtomaissa voittaneet. V. 1893 annettiin naisille Uudessa Zeelannissa niin hyvin äänioikeus kuin vaalikelpoisuus. Täällä ovat myöskin naineet naiset äänioikeutettuja, sillä jos ei niin olisi, olisivat naiset saaneet oikeuden, jonka »he menettävät sinä juhlapäivänä, jolloin seisovat miehensä kanssa alttarin edessä, mutta jälleen voittavat sinä surun päivänä, jona saattavat elämän toverinsa viimeiseen lepoon.» V. 1894 sai Etelä-Australian valtiomuoto sen lisäyksen, että naisilla tuli olla samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä. Seuraavissa vaaleissa olivat naiset yhtä innokkaita kuin miehetkin. V. 1900 saivat naiset Länsi-Australiassa äänioikeuden; v. 1902 tulivat naiset Australiassa vaalikelpoisiksi valtioliiton parlamenttiin; v. 1902 saivat naiset uudessa Etelä-Wales'issa äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden; v. 1903 naiset Tasmaniassa.*)
*) Helen Blackburn: Women's Suffrage.
Se vapaamielisyys, jota näissä siirtokunnissa on osotettu naisen äänioikeuteen nähden, todistaa, että uusi aika on koittamassa. Niinkuin pääskynen ennustaa talven tuloa, ovat uudistukset englantilaisissa siirtomaissa herättäneet eloon toivon, että vapauden aatteet kumminkin kerran saavat voiton ja nainen englantilaisessa emämaassakin on saavuttava täydelliset kansalaisoikeudet. -
Kun me käännämme katseemme Skandinavian maihin, näemme, että naisten äänioikeus on kutsunut sekä Ruotsin että Norjan naiset työhön.
Ruotsissa jätettiin valtiopäiville 1884 esitys, joka vaati sekä valtioillista ääni- että vaalioikeutta naisille, jotka täyttävät laissa miehille vahvistetut ehdot. Esitys hylättiin ylähuoneessa ilman äänestystä, alahuoneessa 53:lla äänellä 44 vastaan. Äänioikeus liikkeen pani alulle itse naisten kesken Fredrika Bremerliitto, joka 1899 kääntyi valtiopäiväin puoleen anomuksella, että naisten äänioikeus otettaisiin mietinnön alaiseksi muitten äänioikeus-uudistusten yhteydessä. Tämä anomus ei kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen. V. 1902 oli kysymys taas esillä; se hylättiin ylähuoneessa ilman äänestystä, alahuoneessa 111:llä äänellä 64 vastaan. Merkitystä vailla tämä ei kuitenkaan ollut, osaksi siksi, että se selvästi osoitti suuremman huomion asiaan heränneen alahuoneessa, osaksi, koska sen onnistui herättää vilkasta mielenkiintoa itse naisten kesken.
Vähän sen jälkeen, kun asia oli ollut esillä valtiopäivillä, järjestivät naiset useita joukkokokouksia. Näissä lausuttiin toivomuksia naisten äänioikeusasiatyön järjestämisestä. Tuloksena oli »Naisten valtiollisen äänioikeus-yhdistyksen» perustaminen 4 p. kesäkuuta 1902.
Naisten äänioikeusliike Ruotsissa on kehittynyt nopeudella, joka osoittaa, että asia oli kypsä esiintymään. Jo vuonna 1903 muodostettiin maaseudulla 29 paikallisyhdistystä, joissa on kaikkiaan noin 4,000 jäsentä. Kaikki yhteiskunnalliset piirit ja puolueet ovat edustettuina yhdistyksessä; siksi voi syyllä sanoa, että naisten äänioikeusliike Ruotsissa on harvinainen valtiollinen ilmaus.*) -
*) L. Wahlström: Den svenska kvinnorörelsen.
Äänioikeuskysymyksen kehityksestä Norjassa teki neiti Gina Krog selkoa Berlin'in kongressissa seuraavalla tavalla:
»V. 1885 pidettiin ensimäinen esitelmä naisten äänioikeudesta, jolloin me perustimme yhdistyksen »Norjan Naisten äänioikeus yhdistys»; aluksi liittyi vain 12 naista tähän yhdistykseen. Me käännyimme heti vapaamielisen puolueen johtajien puoleen pyytäen heidän myötävaikutustaan kansalaisoikeuksiemme saavuttamiseen. V. 1890 tuli kysymys ensi kerran esiin suurkäräjillä, seuraavan kerran 1892 ja sitten 1895. Se oli yksinomaan vapaamielinen puolue, joka kannatti asiaa ja teki sitä sellaisella menestyksellä, että enemmistö oli meidän puolellamme. Tämä enemmistö ei kuitenkaan ollut 2/3 eduskunnasta, joka peruslain mukaan oli välttämätön. V. 1898 tuli naisten äänioikeus taas esille. Mutta silloin olivat ystävämme, vapaamieliset, voitolla, heitä oli paljon enemmän kuin 2/3, heistä oli tullut voima. Ja voima on sydämelle vaarallinen. He ajattelivat vaan omaa asiaansa, s. t. s. miesten yleistä äänioikeutta, mutta unohtivat meidät.
Kauan oli kansanvaltainen laine kannattanut meitä; nyt se oli vähällä peittää meidät. Meidän täytyi taistella ankarasti. Mutta kun aalto asettui, olimme kuitenkin voittaneet kunnallisen äänioikeuden; tämä myönnettiin meille 1901. Ja tällä kertaa oli miehiä kaikista puolueista, jotka antoivat meille oikeutemme. Sitä paitsi olimme nähneet, miten vuosien kuluessa yhä useammat naiset olivat meihin liittyneet; meitä on nyt yhtä monta naista tuhansissa laskettuina, jotka vaativat äänioikeutta sukupuolelleen, kuin meitä alussa oli laskettuina yksiköissä. Ja nyt ovat kaikki puolueet puolellamme. Viime toukokuun 17 päivänä, meidän kansallisena vapauspäivänämme, olivat työväen puolueen naiset koonneet suuren joukon naisia ja miehiä, jotka jättivät suurkäräjille esityksen äänioikeuden myöntämisestä naisille samoilla perusteilla kuin miehillekin.
Me jatkamme siis taistelua. Me esitämme vaatimuksemme jokaisella suurkäräjällä. Me sanomme naisille: liittykää meihin, astukaa riveihimme! Ja miehille me sanomme: antakaa meille äänioikeus! Sillä uudistus on hyvä, välttämätön, oikeudenmukainen, ja se tuo siunauksia mukanaan!» -
Suomessa on kysymys naisen valtiollisesta äänioikeudesta ollut esillä vuoden 1897 valtiopäivillä, jolloin herrat Herckman, Killinen ja Kyander jättivät anomuksen kysymyksenä olevasta asiasta. Anomus lykättiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan ehtinyt sitä käsitellä.
Nyt, kun pimeys ja suru vallitsee maassamme, kohoaa taas ääniä naisen äänioikeuden hyväksi. Taistelujen aikoina olemme oppineet, että isänmaa vaatii kaikkien voimia; vastoinkäymisen hetkenä on edesvastuuntunne Suomen naisissa vahvistunut; työstä isänmaan hyväksi eivät saa eivätkä tahdokaan Suomen naiset vetäytyä pois. Isänmaan rakkaus on saattanut Suomen naiset kansalaisoikeuksia vaatimaan. -
Ennenkuin lopetan tämän yleiskatsauksen naisten äänioikeuden kehityksestä eri maissa, tahdon muistuttaa naisten äänioikeutta koskevasta kongressista, joka pidettiin viime kesäkuun 3-4 p. Berlinissä kansainvälisen naiskongressin yhteydessä. Tässä kongressissa perustettiin »Naisten valtiollisen äänioikeuden maailman liitto». Liittoon ovat tähän asti liittyneet Yhdysvallat, Englanti, Hollanti, Ruotsi, Australia, Norja ja Tanska. Maailman liiton perustaminen naisten valtiollisen äänioikeuden hyväksi on varmasti tärkeä askel eteenpäin naisten äänioikeuspyrinnöissä.
Naiskongressissa Berlinissä kehoitti eräs naissaarnaaja Amerikasta musiikkia rakastavaa Saksaa säveltämään laulun, joka yhdistäisi naiset kaikista maista taisteluun oikeutetun asiansa edestä. Tätä laulua ei vielä ole. Mutta meidän sydämissämme kaikuu sävel, joka kutsuu meitä suurta ajattelemaan, hyvää luomaan. Jos me tätä säveltä kuuntelemme, jos me sitä seuraamme, silloin ehkä kerran ei ainoastaan kaikki maan naiset, vaan kaikki maan kansat yhtyvät veljesliitoksi, he kaiuttavat vapauden laulun, silloin oikeus, sopusointu ja rauha maailmaa hallitsevat.
Fru H. Gebhard uppläste följande af författarinnan H. Westermarck författade referat.
Genom rättsbegreppens utveckling och genom samhällsförhållandenas omgestaltning har äldre tiders uppfattning om kvinnans plats i samhället småningom begynt vika för en annan. Denna fordrar kvinnans fulla medborgerliga myndighet såsom en naturlig rättighet för henne själf och en fördel för de allmänna samhällsangelägenheternas ordnande.
För att likvisst denna uppfattning skall blifva allmänt gällande och kunna tränga så djupt ned, att den skall förmå bilda sed och lag, är det framför allt ytterst nödvändigt att kvinnorna själfva förstå dess vikt och äro genomträngda af dess betydelse.
Det är för att skärskåda några synpunkter i denna viktiga fråga och afgifva ett vittnesbörd om kvinnans ställning hos oss, kvinnor af olika samhällsklasser i kväll stämt möte i denna sal.
Vi veta alla att, såsom våra samhällen nu äro beskaffade, kvinnor hafva ingen talan, än mindre bestämmanderätt i de viktigaste samhällsangelägenheter, äfven i sådana som på det allra närmaste beröra dem själfva eller deras barn. De yttre områdena för kvinnornas värksamhet hafva visserligen utvidgats, men just på dessa områden stå de i många afseenden rättslösa och oförmögna att göra sig hörda, och deras värksamhet är ofta beroende af tillfälligheter och godtycke.
Den oerhörda orättvisa, som ligger däri, att hälften af samhällets medlemmar utstänges från stiftandet af de lagar de skola efterlefva, och de ständiga rättskränkningar, som på alla områden af samhällslifvet måste blifva en följd häraf, kunna endast upphäfvas därigenom, att kvinnorna tillerkännas full medborgerlig myndighet och som det väsentligaste af denna medborgarrätt den politiska rösträtten.
Kvinnorna yrka på politiska rättigheter därför att det är rättvist att de själfva få taga sin sak i egen hand, och därför att mannen ensam icke är i stånd att representera kvinnornas intressen.
De vilja äga politiska rättigheter såsom ett medel för en högre utveckling af det samhälle de skola bygga tillsamman med männen. De vilja äga dessa rättigheter såsom ett medel till rikare utvecklingsmöjligheter för dem själfva.
Det är mer än troligt att för lösandet af de sociala uppgifter tiden nu lägger fram för folken, kvinnorna måste vara med. Det ligger redan i kvinnans skaplynne och i hennes ställning såsom hemmets vårdarinna att vara intresserad särskildt af de sociala frågorna, sådana som röra fattigvård och sjukvård, arbetarelagstiftning - isynnerhet för barn- och kvinnoarbete, - nykterhets- och sedlighetslagstiftning, religiösa frågor, undervisningsväsen m. m. Och om hennes begåfning, hennes uppfattningssätt och arbetssätt i många afseenden äro olika mannens, så kan uti denna olikhet ligga en fördel, som bör komma samhället till godo, i fall den tillvaratages.
Rösträttens medgifvande åt kvinnorna är endast en slutsats af det arbete, som skall höja kvinnan till mannens jämlike inför lag och sed.
Yrkandet på politiska rättigheter för kvinnorna är icke nytt, vi hafva i kväll genom föregående referat fått en öfverblick af rösträttsrörelsen i olika länder och hört att frågan framträdt äfven i form af petition vid en af våra landtdagar. Man har därför genom debatter samt af skriftliga uttalanden härom blifvit i tillfälle att bilda sig ett omdöme om männens opinion i allmänhet, liksom om arten af det motstånd reformens genomförande rönt.
De skäl, som anförts mot kvinnans politiska rättigheter, äro i stort sedt desamma, som dragits fram emot hvarje förslag, som afsett en utvidgning af hennes medborgarrätt. Låtom oss skärskåda några af dessa skäl.
»Utöfvandet af politiska rättigheter skulle skada kvinnligheten, draga kvinnan från hennes plikter i hemmet och vålla oenighet i familjen. Mannen tillhör det offentliga lifvet, kvinnan hemmet och familjen, hon skulle genom att införas i de politiska rörelserna föras från sin egentliga uppgift,» lyder olycksprofetian från den mest deciderade gruppen af motståndare.
Hvad nu först den i oändlighet omtalade kvinnligheten beträffar, så är denna sorts kvinnlighet ett begrepp, som i själfva värket männen ensamma skapat. Ty det är ju icke så godt att veta, huru kvinnorna äro beskaffade, då deras utveckling alltid begränsats och lagbud hejdat dem på alla håll med ett »hitintills, men icke längre!» Den kvinnlighet åter, som finner uttryck i pliktuppfyllelse eller offervillighet, skulle förmodligen icke taga skada af arbetet i samhällets tjänst.
För att åskådliggöra ödsligheten i hemmen och de försummade hemplikterna, när kvinnorna, skola infinna sig vid valurnorna, har man dragit fram bilder af skrikande barn i vaggan och olyckliga män, som måste sköta hemsysslorna, vårda barnen och koka maten.
Härtill kan genmälas, att de flesta män, som göra bruk af sina politiska rättigheter, veterligen icke sköta sina egna angelägenheter sämre än de män, som icke äro i besittning af politiska rättigheter. Och de lämna i de allra flesta fall icke familj och hem vind för våg, emedan de utöfva sina medborgerliga plikter. Hvarför då frukta att kvinnorna skola göra det, de som dock i allmänhet med ännu starkare band äro fästa vid hemmen?
Till dem som frukta för att rösträtten skall vålla split och oenighet inom familjen och blifva orsak till familjebandens upplösning, kan genmälas, att samma argument gjort sig gällande äfven vid genomförande af två tidigare reformer i kvinnans rättsliga ställning. Vi behöfva icke gå så ofantligt långt tillbaka i tiden för att finna, hurusom kvinnans myndigblifvande jämte giftomanskapets afskaffande samt lika arfsrätt för man och kvinna af många ansågos fullkomligt samhällsomstörtande och familjeupplösande, ett misskännande af kvinnans sanna bestämmelse och en våda för familj och stat.
Men jag tror att t. o. m. kvinnoemancipationens mest konservativa motståndare numera icke längre hålla på det oändligt samhällsvådliga i att kvinnan värkligen blir myndig, att »mö, som myndig är, ej står under giftoman» utan själf bestämmer öfver sitt hjärta och sin hand, och att dotter ärfver lika med son. Tvärtom ha väl nyssnämnda reformer, långt ifrån att visa sig samhällsupplösande, skänkt samhället ett tillskott af nya krafter äfvensom hos kvinnorna själfva ökat plikt- och ansvarskänslan samt väsentligt bidragit till höjandet af aktningen för kvinnan såsom människa.
Och på samma vis skulle det förmodligen gå med de politiska rättigheternas tillerkännande åt kvinnan. Huru mycket skulle icke kvinnorna själfva moraliskt höjas, om lagen icke längre förklarade dem ur stånd att göra sina åsikter gällande och oberättigade att hafva några önskningsmål i människosläktets viktigaste angelägenheter. Hela deras ställning i samhället skulle därigenom förändras, de skulle blifva föremål för en aktning, som inga personliga egenskaper någonsin kunna skaffa människor, hvilkas sociala tillvaro fullkomligt behärskas af andra.
Med rösträtten skulle ansvarskänslan följa. Kvinnorna skulle känna sig personligen ansvariga för samhällets utveckling och därigenom skulle ett oansvarigt inflytande, som under nuvarande förhållanden ofta kan visa sig ödesdigert nog, undvikas. Om i hemmen far och mor, man och hustru, syster och bror stode som jämbördiga medlemmar af samhället, skulle detta helt säkert bidraga till den ömsesidiga aktning för andras rätt, på hvilken hvarje samhällsbetryggande förhållande mellan människor måste byggas. Det skulle också blifva en kraftig stöt mot det kvinnoförakt, som doldt eller öppet ännu förefinnes inom breda lager såsom en kvarlefva af forna tiders uppfattning om att styrka är rätt.
Det lönar icke mödan att ingå på något bemötande af den gruppen motståndare, som stöder sitt motstånd på uppfattningen om kvinnan såsom en i andligt afseende underlägsen varelse, en lysande fjäril eller en leksak för mannen. Deras uppfattning kan i intet afseende sammangå med någon åtgärd, som afser att göra en sådan varelse till en myndig samhällsmedlem.
En annan beaktansvärd ståndpunkt hos motståndarna är däremot åsikten, att kvinnan icke behöfver politiska rättigheter, emedan hennes intressen bevakas af mannen, som är hustruns och familjens representant i det offentliga lifvet.
Det är emellertid ett stort misstag, och utvecklingsgången vittnar dagligen däremot, att anse kvinnan alltid vara beskyddad, alltid lefva i hägnet af ett hem, där hon finner sitt rätta arbetsfält, sina intressen, sina plikter och sin lycka. Det gifves tusenden och hundratusenden kvinnor, som hvarken äga skydd eller hem.
Det moderna samhällets utveckling ådagalägger äfven, att t. ex. inom industrin och värkstäderna mannen och kvinnan ofta måste uppträda som konkurrenter på arbetsmarknaden. Men huru skola då dessa arbetande kvinnors intressen tillgodoses af deras medtäflare?
Uppfattningen af mannen såsom familjens representant utåt berör också på det närmaste den gifta kvinnans ställning till frågan. Denna uppfattning är uttrycket för mannens målsmanskap öfver hustrun.
Skillnaden mellan gift och ogift kvinnas rättsliga ställning har under våra samhällens utvecklingsgång blifvit onaturligt stor. Så godt som alla de medborgerliga rättigheter, som småningom tillerkänts den ogifta kvinnan, ha undanhållits den gifta. Det kan t. ex. hända att en kvinna varit myndig i flere år, innan hon gifter sig, och genom giftermålet åter måste inträda i omyndighetens tillstånd. Den åtskillnad man vill göra mellan den ogifta, utåt arbetande kvinnan, och den gifta, i hemmet värkande, är också oegentlig och håller icke mera stånd mot det dagliga lifvets vittnesbörd. De äro icke två afgränsade människoklasser, utan gå, såsom man dagligen ser, ofta upp i hvarandra. Ofantligt många kvinnor fortsätta såsom gifta t. ex. med ett yrke eller med handel eller utöfva värksamhet såsom lärarinnor o. s. v.
Jämte orimligheten att beröfva dessa talrika arbetande gifta kvinnor de medborgarrättigheter de före äktenskapets ingående egt, talar för den medborgerliga myndighetens och således ock de politiska rättigheternas utsträckande till den gifta kvinnan äfven kraftigt den omständigheten, att just mödrarna böra äga de djupaste betingelser att verka såsom samhällets uppfostrarinnor. Just de gifta kvinnorna beröras mer än någon annan af flere af de sociala missförhållanden, för hvilkas afhjälpande,» såsom tidigare redan påpekats, det är mest troligt att kvinnorna i allmänhet komma att göra bruk af sin medborgerliga myndighet. Det är således en oeftergiflig fordran att de gifta kvinnorna skola vara med.
Ännu en invändning af våra motståndare måste beröras. Det är påståendet, att kvinnorna icke själfva önska och bry sig om den politiska myndigheten.
Helt säkert finnes det bland kvinnorna själfva många, som äro likgiltiga för saken, och många, som tänka att de gärna lämna bråket med de offentliga angelägenheterna åt männen eller nöja sig med indirekt oansvarigt inflytande. Men många nya tecken i samfundslifvet gendrifva äfven påståendet. Och hvad nu särskildt förhållandena hos oss beträffar, så tror jag man icke kan förebrå kvinnorna att de öfver hufvud taget visat likgiltighet och brist på förmåga, då det gällt framåtskridande och upplysning i allmänhet. Och äfven detta möte utgör ju en protest mot påståendet.
Men först och sist må betonas, att fordran på politiska rättigheter icke är en själfvisk maktfråga för kvinnorna. Med makten följer ansvaret, och det är förpliktelse under ansvaret gentemot samhället kvinnorna vilja ikläda sig.
De politiska rättigheternas ernående kunna icke i och för sig göra kvinnorna mera upplysta eller göra dem till sinne och hjärtelag ädlare och rättvisare. Men medvetandet af att äga makt till främjandet af det som är godt och rättfärdigt, är ett medel till rika utvecklingsmöjligheter. Medvetandet af att på kvinnan hvilar en del af ansvaret för hennes stora hem, fosterlandet, och att ingen kan bestrida hennes andel däri, skall skänka henne den rätta medborgarkänsla, som endast förpliktelse under ansvar förmår föda.
Att närmare i detalj söka utreda, huru kvinnornas deltagande i de politiska valen bör organiseras, ingår icke inom ramen af detta referat, som endast gör anspråk på att innehålla några allmänna synpunkter i frågan.
Endast själfva ståndpunkten må klart och tydligt angifvas. Vår, enda riktiga ståndpunkt bör vara: likställighet. Det vi böra fordra är: samma rätt för kvinna som för man.
Jag hemställer därför att mötet ville uttala sig öfver följande punkter:
1) Kvinnorna böra för samhällets och sin egen skull erhålla politisk rösträtt jämte valbarhet.
2) Enär många kvinnor redan nu fylla de villkor våra grundlagar uppställa för politisk rösträtt jämte valbarhet, och de endast på grund af sitt kön äro uteslutna från deltagande i valen, böra de omelbart komma i åtnjutande af dessa för måner; när utvidgning af rösträtten äger rum eller allmän röst rätt tillerkännes mannen, må detsamma ock tillförsäkras kvinnan.
3) På det att äfven de gifta kvinnorna må erhålla samma rättigheter, böra de hinder därför, som förefinnas i civillagens bestämmelser om mannens målsmanskap, aflägnas.
4) Genom petitioner till stundande landtdag bör ändring i gällande lagstiftning begäras.

I det kvinnorna hos oss sålunda stiga fram med en allvarlig, medveten vilja att bära sin andel af ansvaret för det stora hemmets, fosterlandets väl, göra de det i känsla af att de enskilda intressena visserligen böra underordnas de samhälleliga, men ej undertryckas af samhället.
I den beundransvärda israelitiska poesin finnes en storartad bild af huru folket under ökenvandringen byggde sin församlingshydda, som blef det synliga uttrycket för den högsta sedliga makt de tillbådo. Det heter härom:
»Och hela menigheten gick ut - Och de kommo enhvar, eftersom hans hjärta manade honom och hans ande dref honom, och framburo en hvar sin offergåfva åt Herren till att däraf göra församlingshyddan. - Och män och kvinnor kommo om hvarandra, en hvar efter sitt hjärtas drift.»
Så skola ock vårt lands kvinnor gå ut, »eftersom deras hjärtan mana dem», och hjälpa till att bygga samhället till ett hem för de högsta sedliga makter.
Palvelijataryhdistyksen puheenj. M. Sillanpää esitti seuraavan alustuksen.
Kautta koko sivistyneen maailman kuuluu nykyään huuto, joka on alkanut pelokkaasti ja vapisevasti, mutta joka on aikojen kuluessa kasvanut, kehittynyt ja valmistunut, niin että se nyt kuuluu mahtavan myrskyn lailla, ja se huuto vaatii äänioikeutta myöskin naisille. Sangen kauan kesti, ennenkuin naiset tohtivat avata suunsa ja ruveta vaatimaan äänioikeutta, ihmisarvoa, tunnustusta työstään ja toimistaan, eivätkä ainoastaantunnustusta, vaan vieläpä oikeutta itse saada ottaa osaa lakien ja säädöksien laadintaan. Aina meidän päiviimme saakka on naisia pidetty holhousasemassa. Naisia varten on laadittu erityiset lait ja säädökset, jotka suuresti poikkeevat yleisistä. Kyllä naisia aina muistetaan silloin kun joku työ on tehtävänä, mutta kun on kysymys oikeuksien jaosta, ollaan heti vaan »miehissä» koolla. Jos on tärkeämpi yhteiskunnallinen kysymys keskusteltavana, ei siinä kysytä naisten mieltä. Onkohan esimerkiksi nykyisiä valtiopäivämiehiä valittaessa kukaan edes yksityisesti kysynyt siinä kenenkään naisen mielipidettä? »Eiväthän naiset sellaisia ymmärrä» sanotaan.
Muutamia päiviä sitten tapahtuivat valtiopäivämiesvaalit täällä hyvässä Helsingissä, josta valittiin 16 edustajaa, joiden sanotaan edustavan Helsingin kaupunkia. Nyt on meillä asukasluku yli satatuhatta. Jos otaksutaan, että niissä on lapsia 1/3, on täysi ikäisiä kumminkin yli 60 tuhatta, ja näistä 60,000:sta on ainakin puolet naisia, se tahtoo sanoa yli 30,000 ja näillä ei ole ollenkaan edustajia valtiopäivillä. Miehistäkään ei ole vaalikelpoisia kuin ainoastaan muutamia yli 8 tuhannen. Nämä 8 tuhatta helsinkiläistä sanovat edustavansa sadantuhannen mielipiteitä. Onko tämä luonnollista? Kuinka voivat nämä 8 tuhatta tietää koko kansassa elävän mielipiteen, erittäinkin kuin toinen sukupuoli on kokonaan poissuljettu vaalista? Sentähden ovatkin lait, joita on laadittu, niin nurinkurisia naisille. Miehet, jotka ovat määrääjinä, ovat pitäneet oman sukupuolensa puolta, kaikissa kohden polkemalla naisten oikeuksia. Miesten sivistyksestä ja kehityksestä on pidetty erityistä huolta, mutta nainen ei ole saanut vapaasti kehittää luonnonomaisia taipumuksiaan. Parempipalkkaisista valtion viroista ovat naiset kokonaan suljetut; ne ovat miehet pidättäneet erikoisoikeutenaan. Koulunopettajina työskentelee suuri joukko naisia, mutta näille maksetaan paljoa pienempi palkka kuin miesopettajille, vaan sentähden että he ovat naisia vaikka tekevätkin ihan saman työn.
Aviovaimon asema sittenkin on vielä kurjempi. Avioliitossa olevan naisen holhouksen alaisuus on oikea mestariteos miesten lainsäädännöstä. Ajatellaan nyt esimerkiksi naista, joka on rikas ollessaan naimattomana. Silloin oli hänellä kunnallinen äänioikeus, vaikka ei kunnallista vaalikelpoisuutta, ja hän sai vapaasti itse hoitaa itseään ja omaisuuttaan. Mutta avioliittoon mentyään hän ne menetti ja lakkasi olemasta itsenäinen. Sen jälkeen ei hän enää saanut hoitaa omaisuuttaan eikä määrätä omia tekojaan. Naisen omaisuuden tuottama valta siirtyy silloin heti miehelle. Varallisuus, joka ei ollut naiselle mistään merkityksestä valtiollisella alalla, tuottaa heti miehelle vaikuttavan aseman yhteiskunnassa. Olkoon sitten, että mies on ihan kykenemätön hoitamaan vaimonsa omaisuutta, hän voi olla kykenemätön hoitamaan omaa itseäänkin, mutta sittenkin on tuo laki antanut hänelle kaiken oikeuden yksin määrätä perheensä kohtalon. Jos nyt nainen tahtoisi matkustaa ulkomaille, ei hänelle saa antaa passia jos ei mies anna lupaa. Mies sitä vastoin saa vapaasti mennä vaikka maailman ääreen, jos se häntä haluttaa, ja ottaa vielä vaimonsa omaisuuden mukanaan ilman vaimon lupaa, eikä vaimolla ole oikeutta syyttää miestään siitä, koska laki sen sallii. Voimmeko me kunnioittaa tällaista lakia. Täysi-ikäinen tytär, vaikka hän onkin vanhempiensa kodissa, on paljoa itsenäisempi kuin perheenäiti. Tyttärelle laki tunnustaa oikeuden määrätä omat tekonsa, mutta sitä ei laki tunnusta perheenäidille.
Katselkaamme sitten siveettömyyslaitosta. Onko siinä kysytty naisten mieltä? Kyllä vaan tarvitsisi naisten päästä vaikuttamaan lainlaadintaan, jotta voitaisiin nuo häpeälliset erikoissäädökset naisilta poistaa.
Naisten äänioikeutta vastaan on väitelty jos jollakin tekosyyllä, joista useammat ovat niin lapsellisia, että säälittää vastustajia, jotka eivät ole löytäneet tepsivämpää vastaväitettä. On puhuttu, miten lapset saavat itkeä, ruoka jäädä valmistamatta, jos nainen saisi äänioikeuden. Täytyy sanoa, että ne miehet, jotka tämänlaisien syiden nojalla tahtovat estää naiselta äänioikeuden, näkevät aina vielä naisessa ainoastaan korukalun tai työkoneen, vaan eivät ajattelevaa ihmistä, joka tuntee yhteiskunnalliset velvollisuudet yhtä raskaana edesvastauksena kuin mieskin ja siis myöskin tahtoo ottaa osaa yhteiskunnan lainsäädäntöön. Onhan meidän maamme niin pieni ja köyhä, ettei se saisi hajottaa voimiaan, onhan taistelu niin ankaraa olemassaolomme puolesta, ja tuntevathan naiset vastuuvelvollisuuden yhtä hyvin kuin miehetkin, joten ei ole oikein, että koko toinen sukupuoli, naiset, sysätään syrjään ja kielletään heiltä yhteiskunnallisen velvollisuuden täyttäminen.
Mutta jos nyt valtiollinen äänioikeus annettaisiinkin naisille samoilla perusteilla kuin miehille, olisi siitä naisille todellisuudessa aivan vähän hyötyä. Jos varallisuus pidetään äänioikeuden perustana, ollaan vielä kaukana siitä ihanteellisesta päämäärästä, johon yhteiskunnan tulisi pyrkiä. Jos varallisuus saa määrätä viisauden, on se huono määrääjä. Ja työläisnaiset, ne jotka todella saavat kantaa yhteiskunnallisten velvollisuuksien raskaan taakan, ne jäisivät kokonaan valtiollista vaikutusta vaille. Jos ajatellaan, että naiset vaativat äänioikeutta turhamaisuudesta, kuten on väitetty, niin silloin se turhamaisuus tulisi tyydytettyä, vaan siinä se sitten olisikin kaikki. Mitään todellista hyötyä siitä ei vielä silloin tulisi. Työläisnaiset eivät silloin vielä tulisi äänioikeutetuiksi ja köyhälistön naisten asemaa ei taas voida parantaa ilman heidän omaa myötävaikutustaan. Sentähden onkin meidän heti vaadittava yleistä äänioikeutta jo senkin tähden, että saataisiin naiset mukaan.
Täällä hiljattain pidetyssä äänioikeusesitelmässä sanottiin, että on epäviisasta vaatia samalla vaalikelpoisuutta sekä äänioikeutta laajemmalle piirille kuin ainoastaan muutamalle yläluokan naiselle, ei edes naineelle naiselle. Kenties pelättiin sitä huimaavaa vauhtia jota mentäisiin; jos yht'äkkiä saataisiin liian paljon oikeuksia. Sentähden on sitä vastustettava. Ajatelkaa tuota suurta työläisnaisten joukkoa, joka voisi saada osan luonnollisista oikeuksistaan, osan vallasta, joka nyt on muutamain harvain käsissä. Eivät edes naineet naiset saisi olla osallisia ensi jaossa. Tahdotaan samalla olla kansanvaltaisia, mutta kuitenkin vaaditaan itse saada olla sen kansan hallitsijoita ja samalla saarnataan, että luokkaeroa ei saa olla olemassa. Nykyaikana ovat toki työläisnaiset niin paljon kehittyneet, että heitä eivät enää tyydytä tuollaiset päänsilittelemiset, vaan hekin vaativat oikeutta ja tilaisuutta luokkaetujensa valvontaan ja tilaisuutta ottaa suoranaisesti osaa niiden lakikysymyksien ratkaisuun, jotka koskevat juuri heitä. Työläisnaisten palkat ovat siksi pienet, että sensuksen perustalle jaettu äänioikeus ei ulottuisi heille, vaan että he yhä edelleen, kehityksen kulkiessa eteenpäin, saisivat jäädä siihen asemaan, johon lait ja asetukset heidät sitovat. Heidän sydäntään särkee nähdessään, että tuhannet ja taas tuhannet heidän siskoistaan suistuu siihen kurjuuden kuiluun, johon heidän huono taloudellinen asemansa heidät syöksee. Voidakseen vaikuttaa pelastavasti näihin, on naisten ensimmäinen ehto saada jonkun verran vaikutusvaltaa ja oma äänensä kuuluville. Mutta ainoa mahdollisuus tähän on, että vaaditaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille. Koska kerran naisille myönnetään samat kansalaisoikeudet ja määrätään kansalaisvelvollisuudet yhteiskunnallisten laitosten kannattamiseksi ynnä kansan kannattamiseksi kuin miespuolisillekin jäsenille, niin tämän perusteella ehdotan kokouksen hyväksyttäväksi seuraavat ponnet:
1) Että ne lait ja asetukset, joiden nojalla naisilta pidätetään valtiollinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus, kumottaisiin ja naiset asetettaisiin yhtäläisiin oikeuksiin kuin miehetkin;
2) että säädyt jo näillä valtiopäivillä tekisivät sellaisen anomuksen, jonka mukaan kaikille 21 vuotta täyttäneille hyvämaineisille Suomen kansalaisille myönnettäisiin yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus, sukupuoleen, sivistykseen, säätyyn tai varallisuuteen katsomatta.
Sedan referaten upplästs, föreslog ordföranden, att mötet skulle enas om den i dessa föreslagna ordningen för diskussionen, därvid uppställande följande punkter:
1) Fordrar mötet, att politisk rösträtt och valbarhet tillerkännas kvinnorna?
2) På hvilka vilkor bör den politiska rösträtten tillerkännas kvinnorna?
3) Anser mötet, att redan till nästa ständermöte petitioner i detta syfte böra inlämnas?
Mötet antog detta förslag till diskussionsordning.
Sen jälkeen kun alustukset oli esitetty, ehdotti puheenjohtaja kokoukselle seuraavan alustusten ponsiin perustuvan keskustelujärjestyksen:
1) Vaatiiko kokous, että valtiollinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus on myönnettävä naisille?
2) Millä ehdoilla on valtiollinen äänioikeus naisille myönnettävä?
3) Pitääkö kokous suotavana, että anomuksia tässä tarkoituksessa jo ensituleville valtiopäiville jätetään?
Tämä keskustelujärjestys hyväksyttiin.
Punkt I.
I:nen kohta.
Ruokalanomistaja I. Ahlstedt ehdotti, ett'ei kysymyksen yleisen puolen pohtimiseen käytettäisi paljo aikaa ja monta puheenvuoroa, sillä tähän kysymykseen nähden lienevät kumminkin useammat läsnäolijat samaa mieltä. Saapumalla kokoukseen ovat he jo osottaneet kannattavansa kysymyksessä olevaa vaatimusta.
Efter denna anmärkning afstodo de flesta af dem, som begärt ordet från sin rätt. Endast några få yttrade sig.
Tämän huomautuksen johdosta luopuivat useat pyytämistään puheenvuoroista. Seuraavat taas lausuivat:
Tohtori M. Friberg. Väitetään, että lait kuvastavat kansojen kehityskantaa ja oikeudentuntoa, mutta itse teossa ne kuvastavat vaan miesten oikeuskäsitteitä ja käsityskantaa. Jos naiset olisivat samassa määrässä kuin miehet olleet tilaisuudessa kehittymään ja lainlaadinnassa tuomaan ilmi käsityksensä oikeasta ja väärästä, varmaan olisivat silloin eräät puolet yhteiskuntaelämäämme toisenluontoiset. Olkoot naisilla vikansa ja heikkoutensa, mutta se ei estä, että heissä joka tapauksessa kumminkin eräät ominaisuudet esiintyvät jyrkempinä kuin miehissä. Elonantajina he rakastavat elämää eivätkä voi tyytyen alistua siihen, että heidän poikansa, jotka he ovat kivulla ja tuskalla synnyttäneet, kasvatetaan murhaajiksi ja lähetetään murhattaviksi. Samassa määrässä kuin naiset rupeevat miettimään yhteiskunnallisia ilmiöitä ja pääsevät tilaisuuteen lausumaan ajatuksensa niistä, tulevat he myös mitä pontevimmin vastustamaan sotia. August Strindberg, jota ei varmaankaan kukaan tahtone syyttää liiallisesta suopeudesta naissukupuolta kohtaan, sanoo sodista puhuessa lyhyesti: »antakaa naisille äänioikeus ja sodat lakkaavat». Runoilijan tietäjäsilmä on tässä osunut oikeaan. - Niin pian kuin naiset saivat äänioikeuden Uudessa Zeelannissa, koettivat he saada sotatarpeiden kulunkiarvion supistetuksi ja samoin on käyvä kaikkialla missä naiset astuvat toimintatantereelle. Jo tältäkin kannalta katsottuna on välttämätöntä, että naiset saavat äänensä kuuluviin. Maailmassa on paljon loistoa ja komeutta, jota miehet ovat luoneet, mutta täällä on myöskin paljon kurjuutta ja surkeutta, paljon kyyneleitä vuotaa, ja me naiset, jotka olemme oppineet ajattelemaan, me emme voi olla välinpitämättömiä, vaan tahdomme ottaa osaa yhteiskunnallisten asioiden päättämiseen. Sitä varten on vain yksi ainoa keino: yleinen äänioikeus. Se on mahtava ase ja sitä meidän täytyy saada käyttää, ei sillä tavoin kuin nykyiset puolueet sitä käyttävät, mutta jotakin uutta luodaksemme. Maailma ei ole kärsimysten maailma, vaan se on luotu, jotta me tässä maailmassa olisimme onnellisia, jotta tämä olisi meille kaikille lämmin koti.
Rouva A. Simola yhtyi ponteen pannen erikoista painoa siihen, että naiselle äänioikeuden lisäksi myös on myönnettävä vaalikelpoisuus. Naiset olisivat paljon innokkaammat käyttämään äänioikeuttaan, jos he samalla olisivat tilaisuudessa valitsemaan edustajia myös omasta sukupuolestaan. On väitetty, ett'ei naisilla ole sitä harjaantumista, mitä valtiollisessa elämässä vaaditaan, mutta äänioikeuttaan käyttäen he harjaantuisivat ja heidän kykynsä kasvaisi.
Fru J. Schybergson framhöll gentemot fröken M. Friberg, att om kvinnorna vid värnepliktens införande i vårt land ägt rösträtt, de helt säkert i likhet med männen skulle röstat för, att deras söner till fosterlandets försvar hade underkastats densamma.
Fru A. af Schultén.
Det kan icke förvåna, att de finska kvinnorna just under närvarande tidpunkt med förr ej anadt eftertryck yrka på politiska rättigheter. De öden, som under de senaste åren öfvergått vårt land ha varit egnade att väcka äfven kvinnorna till politiskt medvetande. I olyckans stund ha de insett, att Finland i sanning är en fattig mor, som behöfver alla sina barn, döttrar såväl som söner. De ha insett, att också de ha plikter att fylla i det offentliga lifvet, och de känna ett alltför djupt intresse för sitt land för att längre kunna nöjas med att i tyst overksamhet åse huru dess öden länkas.
Huru tungt har det icke känts för oss, att icke nu ega någon talan. Öfverallt i landet samlas männen till landtdagsval. Valmännen uppdraga åt sina representanter att öppet och oförskräckt frambära deras bekymmer och fordringar. Endast från kvinnornas, från de stummas läger, får ingen röst höja sig för att uttala, att också Finlands kvinnor yrka på de lagliga förhållandenas återställande i landet.
Det är med bitterhet vi känna, huru illa rustade vi äro att fylla våra medborgarplikter. Af sed och lag ständigt uteslutna från allt deltagande i allmänna angelägenheter, stå vi i farans stund icke allenast utan erfarenhet och kunskaper i de viktigaste samhällsfrågor, men också beröfvade möjligheten att öppet och direkt deltaga i det sociala arbetet.
Jag säger öppet och direkt, ty ingen vill väl förneka, att kvinnorna hafva, och alltid haft, ett stort inflytande på alla områden af samhällslifvet. Men detta inflytande har varit indirekt och utan ansvar, och därför omöjligt att mäta eller kontrollera, motarbeta eller uppmuntra. Barnens uppfostran ligger i öfvervägande grad i deras händer, de nedlägga i gossens sinne de frön, som bära frukt i mannens handlingar. I de största andliga rörelser, historien känner, de religiösa, ha kvinnorna otvifvelaktigt spelat en mycket stor roll. Hvad kvinnor gjort för att skapa folkopinioner ha vi exempel på från slafemancipationens tid och från nutiden ifråga om fredsidén.
Hvar och en, som har blick för den historiska utvecklingen, inser, att kvinnorna äro medskyldiga i de existerande sociala missförhållandena, ja, i tillkomsten af själfva de lagar, hvilka nu kännas för dem som den mest tryckande och nedsättande orättvisa. De ha nämligen varit med om att dana det åskådningssätt, som af männen gifvits form i lagarna. Ingenting kan därför vara riktigare, än att de taga initiativet till de lagars ändrande, hvilka beröra deras sociala rättigheter och hvilka icke längre motsvara det nu lefvande släktets åsikter och behof.
Det ges ingenting så farligt och demoraliserande som makt utan ansvar, och å andra sidan ingenting så uppfostrande och utvecklande, som arbete för allmänt väl under ansvar. Det ligger därför i samhällets eget intresse, att kvinnorna beredas tillfälle att deltaga i det offentliga lifvet. Deras alltid existerande inflytande skall bli sundare och nyttigare om det utöfvas öppet och under personligt ansvar. För kvinnornas egen utveckling skall det bli af största betydelse, det skall utveckla deras allmänanda, göra dem starkare, friare och själfständigare.
På grund af dessa skäl, förutom många andra, som redan anförts, ansluter jag mig till yrkandet på politisk rösträtt för kvinnorna enligt samma grunder som för männen, och uttalar förhoppningen att detta yrkande i petitionsväg skall framläggas inför landtdagen.
Fru B. Lagerblad från Vasa uppläste en adress från medborgarinnor därstädes (sid. 58).
Rouva B. Lagerblad Waasasta luki Waasan naisten lähettämän adressin (siv. 58).
Rouva A. Moisio Lappeenrannasta lausui:
Saatuaan kuulla kokouksesta, jota tänä iltana täällä pidetään, olivat muutamat Lappeenrannan naiset 30 päiväksi lokakuuta Lappeenrannan yhteiskoululle kutsuneet kaikkia niitä kansalaisia, sekä miehiä että naisia, jotka harrastavat valtiollisen äänioikeuden saamista naisille. Kokoukseen otti osaa noin 150 kansalaista ja se siis todistaa, että tämän asian harrastus maaseudulla on jotenkin suuri. Kokouksessa pääasiallisesti ilmeni kaksi mielipidettä, joista paraiten luulen tekeväni selkoa lukemalla otteita puheena olleessa kokouksessa tehdystä pöytäkirjasta.
Toiset olivat sitä mieltä, että olisi paljon voitettu, jos tulevilla valtiopäivillä saataisi valtiollinen äänioikeus niille naisille, jotka harjoittavat itsenäistä yhteiskunnallista tointa, tai omistajina maksavat kunnallista veroa, siis täyttävät tässä suhteessa samat edellytykset äänioikeuden saamiseen kuin samassa asemassa olevat miehet. Toiset taas olivat sitä mieltä, että naisasian ajajien olisi liityttävä niihin, jotka vaativat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Tämän mielipiteen puolustajat toivat puhuessaan esille sen seikan, että varallisuus ei voi olla tässä tapauksessa oikea peruste äänioikeuden saamiseen, koska se eroittaa pois muuten ehkä kypsyneen kansalaisen esim. perheen äidin, vaan tuottaa äänioikeuden monelle kansalaiselle esim. perinnön saajalle, jolla ei ole yhteiskunnallisia ansioita. Sen vuoksi on äänioikeuden ainoana oikeana perustuksena pidettävä yhteiskunnassa suoritettua hyödyllistä työtä. Kokouksen päätökseksi tuli suurella äänten enemmistöllä, että yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta on anottava tulevalta säätykokoukselta.
Ordföranden anmärkte, att det senaste andragandet egentligen hade afseende å den andra diskussionspunkten och hemställde till mötet om godkännande af punkt I. Mötet godkände densamma.
Puheenjohtaja huomautti, että viimeinen lausunto jo kosketteli 2 keskustelukysymystä ja kysyi, tahtoiko kokous hyväksyä 1:sen keskustelukohdan, johon kokous vastasi myöntävästi.

[Fortsätter på följande sidan - Jatkuu seuraavalla sivulla]

Seuraava sivu - följande sida.
Edellinen sivu - föregående sida.
Etusivulle | Till första sidan.

Historiasivuille | Till historiasidorna.

Sähköinen esitysmuoto - elektronisk form Pauli Kruhse 2006.